on ollut kesistä mahtavin.

olen saanut tehdä hienoja konsertteja hienojen taiteilijoiden kanssa.

*

joskus se yllättää.

esiintyessä osaan liikuttua hallitusti. siten, että liikutun, mutta samalla erikoisesti hallitsen liikutusta ja saan sen pysymään kurissa. en esitä liikutusta vaan kaivan sen tunnemuistista ja saan sen tarkoituksella siihen. siihen tilanteeseen ja siihen paikkaan. tämän metodin tuntevat kaikki esikokija-ammateiksi kutsumiani toimia pitkään harjoittaneet.

mutta sitten joskus se yllättää.

oikea liikutus. pyytämätön ja odottamaton.

se on tietenkin noloa, jos liikuttuu omasta laulustaan. siis siitä fyysisestä toiminnasta tai itse kirjoittamastaan. ihan hirveän noloa.

vai onko sittenkään? en minä ääntelystäni koskaan liikutu, se ajatus pois tästä.

liikutun joskus omista kappaleistani, mikä myös nopeasti ajatellen on noloa. (vaikka kai kaikki taiteilijat yrittävät parhaansa ja musisoivat niin, että toivovat siitä jonkun fiiliksiin pääsevän, vai?)

ja niin, miksi sitten. okei. jos kirjoitan jonkun biisin jostain aiheesta, ei se ole koskaan yhdentekevä. se aihe. koko aihepiiri mietityttää tai koskettaa ja siksi se laulu ylipäätään on pakko tehdä.

kesällä paristi kävi niin. ajattelin niin tiiviisti laulun asiaa, että liikutus ja tunne yllätti. siinä sitä on sitten tekemistä pitää juttu hanskassa.

en kai sentään kyynelehtinyt, enhän?

(onneksi pauliina sentään ei pystynyt ihan täysin nauruaan pidättämään. sama asia.)