mun on pakko jatkaa.

johan mä kerkesinkin olla kokonaista kaksi päivää hiljaa.

mutta sain paitsi kaikki vetoavat kommenttinne, myös puhelinsoiton ja monta hyvää ideaa, joista olisi voinut vielä kirjoittaa.

mutta siinpä ei ollutkaan kaikki. tärkeintä on se, että kesävisa on kesken!

kesävisa jatkuu vielä kuukauden päivät, tai jotain, voi olla, että siitä tulee syysvisa. kesällä oli niin paljon muutakin kirjoitettavaa, että kisa jäi jalkoihin. mutta lupaan ottaa loppukirin.

toissapäivänä tapahtui heti jotain, josta on kirjoitettava:
autoin hyvin vanhaa miestä, ainakin siis 80-vuotiasta, käyttämään kampin parkkihallin kassa-automaattia. miesparka seisoi siinä aivan öönä, (vrt. "pappa pelaa") ja katseli nappuloita. onneksi pyysi apua. hän sanoi ensimmäistä kertaa käyttävänsä automaattia ja neuvoin hyvin seikkaperäisesti, kuinka kone toimii. tietenkin kone kiukutteli, eikä toiminut edes niin, kuin sen olisi pitänyt toimia. kokeilimme maksukortteja ja työntelimme eri suuntiin seteleitä reikään. vanha mies sanoi:
kaikki on mennyt niin kummalliseksi, kyllä tämä maailma on mennyt. lopulta saimme maksetuksi. vanha mies halasi minua.

tämä sai minut taas miettimään vanhuutta. sen on oltava tässä näin nopeasti muuttuvassa maailmassa hyvin hämmentävää. enää ei oikein ymmärrä, kuinka toimii telkkari, parkkiautomaatti tai pankkipalvelut. juuri kun tässä... hm... ihan varmaan viime viikolla vielä kävin hevosella metsästä muurahaispesiä tallin kuivikkeiksi.

en minä sitä tarkoita, että kaikilla vanhuksilla tai jälkikeski-ikäisillä ikinuorilla ihmisillä olisi näin, mutta osalla varmasti on. jotkut kyllä pysyvät kevyesti mukana kehityksessä, mutta toiset eivät enää jaksa tai katsovat, että ei kiinnosta, mihin heille oikeus suotakoon. miten silloin tämä homma pyörii?

hämmentävää täytyy tosiaan olla myös sen, että ihan vielä muutama vuosikymmen sitten hevonen oli tärkeä työkalu, leipää ostettiin kortilla, maalaiskylissä asui ihmisiä, kaupan tiskillä oli palvelua, maitolitra maksoi 50 penniä ja se tuotiin kotiin pussissa tai parhaimmassa tapauksessa tonkassa ja arkiruokaa oli kaalilaatikko eikä sushi.

ja sitten toisaalla on tämä ilmiö, että kukaan ei ole vanha, eikä vanhaksi saa sanoa ketään. mummoikäiset sovittelevat halvassa ja mauttomassa pillifarkkuja ja napapaitoja, eivätkä vanhat ole enää vanhoja tai vanhuksia, vaan harmaita panttereita, kolmatta ikää eläviä, myöhäiskeski-ikäisiä tai muuten vain ikinuoria. mutta ihan yhtä hämmennyksissään, luulen.

kun minä olen vanha, ehkä siinä 40 vuoden päästä, minä aion ainakin olla vanha. pukeudun kirjavaan kotitakkiin ja paksuihin sukkahousuihin, joita saa enää jostain pikkuputiikista kalliosta, sekä terveyskenkiin. otan permanentin, niin, tai sitten annan tukkani kasvaa ja pidän pientä, surullista nutturaa valkoisissa hiuksissani. kannan hevosenkakkaa keskikokoisessa käsilaukussani ja kun joku siitä kysyy, väitän, että en kuule, vaikka kuulenkin vielä ihan hvyin. istun ratikassa etupenkkiin ja juttelen kuskin kanssa, vaikka ei saisi. annan torilla lokeille pullanmuruja, vaikka torimyyjät kieltävät. tönin nuoria stokkan ovissa ja sähisen niille, kun ne ei osaa käyttäytyä. tai sitten, jos ne ovat kiltisti, annan niille pastillin kakkaisesta käsilaukustani ja nipistän niitä poskesta.

kun minut sitten ihan oikeasti kärrätään vanhainkotiin, istun siellä tyytyväisenä - päinvastoin kuin ne pirteät citymummot, jotka haluaisivat lähibaariin yhdelle - ja teen virkistävät käsityöt käsitöidentekemisaikaan ja vastaan kyllä kiitos, kun hoitsu kahviaikaan kysyy, ottaako irmeli vielä korppua.