minä en millään muotoa kuulu niihin, jotka ihannoivat nuoruutta. ikuista, huumaavaa, hullua nuoruutta. elämäni keski-ikäistyvänä tai -ikäisenä - määrittelijästä riippuen - on kivaa. minulla on paljon enemmän asioita, joista nuoruudessa uskalsin edes haaveksia. en olisi kakskymppisenä ikinä uskonut, että tää on ihan ookoo. ja enemmänkin.

mutta on yksi asia, jota nuoruudesta ja raikkaudesta kaipaan.

ei, se ei ole kapea uuma ja kimmoisa liha.

ei, ei se ole myöskään voima ja into, aamuun asti jaksaminen.

se on ihan muuta, se on aika.

nuorena oli nimittäin aikaa.

silloin saattoi kuljeksia kesäyössä täältä ikuisuuteen ja takaisin ihan rauhassa. matkustaa oikeasti omalla nopeudellaan ja jokaisesta askeleesta nauttien. olla raikkaasti juuri siellä, missä kulloinkin oli huolehtimatta siitä, kuinka pääsisi sinne, missä joskus sitten pitäisi olla tai siitä, koska joskus sitten on. joskus sitten saattoi olla keikka viikon päästä jossain, mutta kyllähän sinne aina ehti.

pysähdyttiin ystävien kanssa automatkalla puistoon pelaamaan tuntikausiksi, keskellä kotimatkaa. kukaan ei halunnut minnekään, paitsi pelaamaan. mentiin uimaan epämääräisiin jorpakoihin, koska ei minnekään muuallekaan huvittanut. istuttiin aamuun asti ihan vaan huvikseen, jopa ihan ilman alkoholia, eikä huolestuttanut yhtään, moneltako seuraava ateria olisi tarjoiltava ja moneltako pylly pyyhittävä.

kesä oli ikuinen ja jokainen aamu uusi tilaisuus käyttää se huviksi.

tietenkin muistan myös kiirettä ja levottomuutta, varsinkin erilaisiin soidinmenoihin liittyvää:
oliskohan se siellä, kun mä nyt oon täällä ja se saattais vaikka ajatella jotain jos mä olisin kanssa siellä ja mitä se sitten tarkoittaisi, jos se tulisikin vähän yllättäen vastaan ja.... tai sit se yks...niin, tai...

nykyään ajan mahdollisimman sujuvasti ja levottomasti sieltä tänne ja täältä sinne ja:

siellä sitten vois syöttää nämä lapset ja sitten jättää ne isälleen siellä ja mä voisin sitten mennä rauhassa sinne keikalle ja tulla sitten vielä ennen kymmentä kotiin että ja niin että... ja sitten kun se loma tulee niin sitten mennään sinne mummin luokse ja sitten pitää ehtiä ... että.... onko mulla nyt varmasti se karjalanpiirakka takataskussa, jos jollekulle tuleekin vielä nälkä.

luulen, että ehdin olla rauhassa vasta eläkkeellä. tai pelkään, että ehdin. mutta ei siitä kuitenkaan mitään tule, kun muusikonretaleen eläke on niin pieni, että ei kuitenkaan pysty tekemään mitään. tai ainakin kolottaa jostain niin pirukseen.