mun mieltäni jäi kutittelemaan eilisestä konsertista erityisesti yks tietty asia.

pohjustukseksi sanottakoon, että mähän siis teen työtä, jota mä nuorena uskalsin vain villeimmissä unelmissani kuvitella ikinä tekeväni. ja olen siinä työssä saavuttanut semmoisia asioita, mitä en usko  vieläkään. loputon kunnianhimoni - positiivisessa ja negatiivisessa valossa nähtynä - ajaa minua vielä ties minne. raatamaan nyt ainakin.

mutta eilen taas mielikuvitukseni alkoi laukata villisti. minusta on suorastaan hekumallisen kiihottavaa kuvitella, millaista on tuollaisen ison kiertueen henkilöstön - ei siis vain muusikoiden - työ. he menevät jonnekin, pystyttävät shounsa kiireellä ja ammattitaidolla. jokainen piuha ja vesilasi päätyy oikeaan paikkaan ja kenenkään kamojen ei ole varaa sattua väärälle kulmalle lavaa. kaikki toimii täysin piirustusten mukaan. jokainen vastaa omista hommistaan ja pahoja mokia ei voi sattua.

sitten jossain paikoissa homma vaan ei toimikaan. kikujustanin stadionilla ei olekaan voimavirtaa tai pistoke on liimattu kikupallon syöttäjän ringin reunaan. tai siis jotain sellaista. ja silti juttu on saatava kasaan iltamiin mennessä, keinolla millä hyvänsä.

koko satapäinen (kuinkamonisata-?) joukko toimii yhtenä suurena koneistona. jokainen kamerahiippari on oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja se townshendin vesilasi on just siinä oikeassa paikassa, ettei se potkase sitä kumoon just sen my generationin alussa.

ja sitten kun on showtime, jokainen tietää tonttinsa ja kaikki sujuu siksi kuin rasvattu. ei silloin ole varaa sellaisiin mutku mä olin kakalla -hommeleihin.

ja sitten starojen on hyvä vetää.

ja yleisö on tyytyväistä.

siinä on jotain, vähän niinkuin ennen muinoin sirkukseen liittymistä. työtä, ammattitaitoa, epäsovinnaista elämää ja liven kutkutusta.

ajattelenpahan vain, että jos olisin elämässäni tehnyt muutamia toisenlaisia valintoja ja ollut jossain paikassa johonkin aikaan, olisin saattanut itsekin olla pyrkimässä tuontyyppisiin kulisseihin. en ikinä tietenkään olisi minkään noin hienon jutun matkassa, mutta miksei nyt vaikka jonkun pikkuproggiksen staffissa? ei se olisi ollut kovin kaukana unelmaduunistani.

tai sitten tämä kaikki on silkkaa kuvitelmaa. ei siinä ole mitään hienoa rakentaa tuollaista iltaa tuhansille ja taas tuhanislle katsojille. siis että adrenaliini laantuu muutaman keikan jälkeen, eikä se enää olekaan kuin helevetin raskasta työtä ja lentokentillä ja hotelleissa palamista.