muutama viikko sitten kymmenen vuotta sitten viimeksi tapaamani vanha ystäväni näytti puhelimestaan kännykkäkameralla otettua kuvaa kolmannen vanhan toverin kahdesta lapsesta. kuva oli huono ja lapset tavallisia pellavapäisiä räkänokkia. tämä ystäväni kuitenkin alkoi lespata, miten suloisen ihania nuo palleroiset olivat, katso nyt, eiks olekin.

mä katsoin ja pelästyin sanoessani provokatiivisesti, että mä en tykkää muista lapsista kuin omistani.

ehkä ystäväkin vähän kohotti kulmiaan, mutta tajusi minun provosoivan. koska eihän tuo lausunto ole totta.

mutta sen verran erikoinen lausunto se omasta suustani oli, että jäin sitä oikein miettimään. eikä se ihan tuulesta temmattu ole.

nimittäin minulta puuttuu joku pusuhalilespausgeeni, joka kai joka naisessa pitäisi olla. se, että ottaisin oitis syliin toisten vauvat, lelluttaisin niitä ja pitäisin niitä ihanina ja söpöinä ja että kaikkien kauhukakarat olisivat minusta automaattisesti ihania, koska ovat lapsia.

kyllähän minäkin pidän periaatteessa lapsia sijalla yksi, siis kaikkia lapsia: järkytyn ja saatan tirauttaa kyynelen, kun näen kuvia sota-alueilla satutetuista lapsista tai nälkäänäkevistä pienokaisista. maailma ei saisi olla paikka, jossa niin puhtaat ja viattomat joutuvat kohteeksi. pienille ei saa olla paha.

silti minun on sanottava, että en pidä kaikista lapsista, vaikka lapsista ehkä ylipäätään. en suhtaudu vieraisiin lapsiin automaattisen varauksetta. tutut lapset ja ne, jota pääsevät (lue: hakeutuvat) kanssani kontaktiin ovat minusta automaattisesti aika kivoja.

mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö auttaisi jokaista lasta, jonka näen apua tarvitsevan tai moikkaa kolmevuotiasta ilopilleriä hississä. tekisin niin kenelle tahansa ihmiselle, lapselle ehkä vielä helpommin.

mä en näe tässä mitään kauhean väärää. lapset kai ovat ihmisiä, enkä minä esimerkiksi työskentele lasten parissa, jolloin kohtaaminen olisi välttämättömämpää. ja koska lapsetkin ovat ihmisiä, ei kaikkien kanssa samaan tapaan yhteinen sävel löydykään.

en minä niin innostu snagarin kulmalla möykkäävän pertsan ajatuksista, en terveyskeskuksen aulassa elävän virve-einarin sairaskertomuksesta tai elämäntapamikkosten elämäntavastakaan. niin se on.