minussa ei ole monta vikaa.

mutta yksi on. ainakin.

meillä oli eilen tytärlapsen (vielä 4) kanssa varattuna poppareita ja vaahtokarkkeja tukulmin häähumun kattomista varten. odotin suuria tunteita ja ihanuuttelua.

vikkan sai spanielinsa. naiset kuulemma itkivät ihan valtoimenaan. minussa puhui kyynikko. mietin, millaiseen elämään spaniel joutuu, mitä tuo ihan tuikitavallinen miekkosparka joutuu kestämään, että saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. sehän kuulostaa sadulta, mutta sen täytyy olla ihan helvettiä. lisäksi mietin vain sitä, että kamalaa, nuo ihmiset ei voi ikinä erota. voi kamalaa, niitten joka liikettä seurataan. voi kamalaa, jos tuo onkin virhe.

minua ei itkettänyt tipan tippaa. ei liikutuksesta, ei onnesta, ei toisen puolesta. ei muuten tytärlastakaan, mutta se on vielä niin pieni, että se ei ymmärrä, että tuossa oli mitään tyrskimistä.

oli se varmaan kaunis tilaisuus. mutta minussa on vika.

minun silmiäni hiottaa sitten toisenlainen kauneus, puhtaus; matkalla puoleen väliin jumaluutta.

tänään padon aukaisi tämä. en voi lakata kuuntelemasta sitä.