ne, jotka elämääni vähänkään lähempää seuraavat tietävät, että harrastan yleisesti ottaen melko paljon liikuntaa. kaksi tai jopa kolmekin kertaa viikossa raahan paksun peräni salille liikehtimään eessuntaassun.

alan voida sairaasti, jos en harrasta.

käyn siis yleensä jumppasalien ohjatuilla tunneilla ja toinen puoli minusta ilkkuu itselleni jossain spinninissä, että mitä ihmeen järkeä tässä on: tulla nyt sisälle polkemaan pyörää tai hyppimään käskystä, kun voisi ulkoillakin.

mutta se toinen puoli on aina voitolla. minulla on nimittäin sisällä pomppimiseen tosi hyvät perusteet: kun lähden ulos tai omaehtoisesti liikkumaan, kierrän korttelin ja ajattelen, että eiköhän se jo riitä. ja menen kotiin pötköttelemään. kun taas menen ohjatulle tunnille, joku ihminen sanoo, että tee tätä tästä tähän asti. ja minähän teen, koska en viitsi keskenkään lopettaa. ja hyvät ohjaajat osaavat rakentaa koko vuoden tunnit niin, että jos käy samalla tunnilla koko vuoden, on treenannut monipuolisesti ja treeni on rankentunut kerta kerralta. eli ihan jotain muuta kuin omat eiköhänsejoriitäurheiluni.

jossain vaiheessa vuotta tulee jakso, jolloin en harrasta liikuntaa ja sen kyllä huomaa.

ja miksi en harrasta? suurin vaiva on tämä piinallinen kausiyksinhuoltajuus. en halua panna tarhapäivän jälkeen lapsukaista hoitoon, että pääsisin hyppäämään. joskus on kiire, joskus on lamaannus. pimeys, synkkyys, vitutus. joskus loukkaannun salaa salille tai tietylle ohjaajalle ja olen vähän aikaa poissa. viime kesänä loukkaannuin salin surkeasta kesäaikataulusta niin, että en sitten mennyt ollenkaan.

syksyllä aloitin taas, mutta kiireen jaloissa pääsin huonoon alkuun. sitten alkoi kausiyksinhuoltajuus. se se on hallaa harrastuksille!

koko syksyn kausiyksinhuoltajuuteni loppuu tällä viikolla ja olen eilen ottanut varaslähdön ja käynyt hyppimässä koko syksyn edestä, päiväsaikaan, salaa työnantajilta.

voi sitä autuutta, kun lihaksia pakottaa, särkee, kuumottaa. tästä se syksy lähtee uuteen nousuun. kaikin puolin.