kesä oli pitkä, lempeä ja kaunis.

nautimme omasta puutarhastamme, koko perhe, täysin siemauksin. kasvatimme ilman onnistumisen paineita, silkasta ilosta kaikkea, mitä sattui sinne tänne heittelemistämme siemenistä nousemaan: porkkanaa, perunaa, häräpapua, kurpitsaa, tomaattia, kurkkua, keräkurpitsaa, pinaattia, fenkolia, punajuuria, yrttejä, marjojakin! saimme niitä säilöön myös talven varalle. istuimme liinalla, joimme jääkahvia, luimme ja otimme aurinkokylpyjä. piha kylpi kukkaloistossa ja me auringossa.

lapset olivat terveitä ja tapansa mukaan ihania. kuopuskin oli kasvanut sen verran, että väsynyt pikkulapsiaika tuntui ohitetulta ja olin hirveän onnellinen. lapset olivat kotihoidossa koko pitkän kesän, juhannuksesta koulun alkuun. rentouduin ja lepuutin.

kesällä sain myös tehdä töitä, juuri sopivasti. upeita konsertteja arvostamieni muusikoiden kanssa. paljon, mutta ei liikaa. onnistumisen tunteita ja jopa highlightseja.

elokuun lopussa lauloin avustajien kanssa suuren ja itselleni melkein sakraaliksi kokemukseksi nousseen soolokonsertin selittämättömän upeassa aamu songin reddressissä helsingin juhlaviikoila. kokemus oli pyhä lähinnä installaation, mekon antaman tunnelman ja intensiteetin vuoksi. omien konserttikokemusteni top kymppiin, ehdottomasti.

muutamakin ihminen kertoi myöhemmin koskettuneensa vanhan musiikkineuvostittelillä lyödyn muusikkoisäni ylpeydestä sekä liikutuksesta ja ilosta, että sai tuon konsertin kuulla ja nähdä.

esitin hienojien laulajien avustamana orvon valitus -tyyppisen kokonaisuuden, jossa improvisoin itkun. olin aikonut itkeä äidistä, mutta viime hetkellä vaihdoin:

 

isä,
isä,
mä jään tänne, isä

kelle mie sit kurtan kurjuuteni
huastelen mielhaluni
sit mie puhun jumalan puille,
huastan huavan lehtilöille,
niille tuullan miun tussain
huastelen mielhaluni,

mä jään tänne, isä.

-

silloin en vielä tiennyt.

isä lähti yllättäen tuonilmaisiin siitä viiden viikon päästä.

-

ikävä jää, ehkä päällimmäiseksi suuri kiitollisuus.