tää on ihme kirjoitus.

mun on pitänyt elää tänne asti, että olen tullut tietoiseksi siitä, että lähistölläni on muutamia tyyppejä, jotka ovat minulle kateellisia. ihan totta! kateellisia! voitteko käsittää!

en kylläkään käsitä, mistä ne ovat?

enkä itse osaa oikein kadehtia. en mä tiedä, mitä mun pitäisi keneltäkään saada?

mä en tajua, miten kenenkään elämä muka olisi parempaa, jos sillä olisi mun koti, puoliso, työt, elämänasenne tai lapsi?

melkein kaikki, mitä mulla muka on ja mitä olen muka saavuttanut on kokonaisuudessaan hankittu perslihaksilla. ja perslihakset on kaikilla. joihinkin juttuihin on osallistuneet myös selkälihakset, mutta nekin on kaikilla. enkä mä nyt ole mitään niin ihmeellistä saanut, mitä ei saisi kuka tahansa muukin, kun tarttuisi itseään tai härkää sarvista ja panisivat asiansa kuntoon.

otetaan vaikka työt. työt on saatu pitkällä pinnalla ja sinnikkäällä yrittämisellä vuodesta toiseen. kymmenestä vuodesta kymmeneen vuoteen.

otetaan vaikka ladakuski, joka on omastakin mielestäni ihannepuoliso: osaa laittaa hyvää ruokaa, hoitaa lasta mielellään, on suunnilleen sisäsiisti, osaa miesten työt ja naisten työt. ja oli nuorena järkyttävän komee. ja ennenkaikkea haluaa olla mun kaa. mutta sen kanssa sitä vasta on töitä tehtykin!

sitten on tietty asioita, joiden saamiseen ei aina voi vaikuttaa. vaikkapa lapsi. tai terveys. mutta harvapa niitä suorastaan kadehtii.

lisänä on sitten tämä selkäänpuukotus, jota olen saanut maistaa viime päivinä. se nyt on sitten kadehtimisen äärimmäinen susiraja.

ihmettelen vaan. kun elämän voi tavalla tai toisella laittaa aina parempaan kuosiin, jos oikeasti tietää mitä haluaa. jos ei tiedä, sitä on kyllä kysyttävä ihan itseltään.

mutta ehkä suomalaiset kadehtivat vain ihan periaatteesta?

joo. mun elämäni ei ole kovinkaan hehkeää eikä mitenkään ihmeellistä. sitä samaa rataa se menee työhuoneen, k-kaupan, pyykkikoneen ja hellan väliä. tiedoksenne.