minähän en ole mitenkään erityisen kuuluisa viherpeukalostani. korkeintaan surullisenkuuluisa.

ennen kuin otin ladakuskin vain täks kesäks, se antoi mulle tehtäväksi huolehtia sen appelsiinipuusta, jonka isänsä oli sille lapsena siemenestä kasvattanut. ja olihan se aika komea epeli, se puu. oli ladakuskikin, minusta, ja siksi mä otinkin sen vain siks kesäks.

se jätti sen mun kämpille minna canthin kadulla ja sanoi, että se pitäisi kuskata pauskin kämppään kallioon, siihen pengerkadulle pornokaupan taloon. löi avaimet kouraan. oli tietysti talvipakkaset ja minä vein sen onnettoman kasviksen sinne. pauski oli jossain reissussa, se sanottakoon tässä, ja itse pauskia en silloin tuntenut kyllä.

matkalla se kasvis kylmettyi ja ihan pian sen jälkeen kuoli.

ja tästä olen muuten saanut jonkin kerran kuulla.

nyt sitten kun tuo kevät herää, herää minussa pieni puutarhuri, meillä kun tätä lääniä täällä riittäis kuoputettavaksi asti.

mutta kun minä haluaisin niin kummallisen puutarhan. haluaisin sellaisen, joka näyttäisi siltä kuin ihmiskäsi ei olisi sinne kuunaan kajonnut. sellaisen, joka rehottaisi villinä kukkivana sekamelskana ja joku hassu polku sinne olisi taitettu. jossain nurkassa saisi olla joku hedelmäpuu ja ehkä joku sammaloitunut penkki tai homehtunut patsas. puron lirinää, ehkä.

oikeastaan inhoan sellaisia suunniteltuja ja siistejä puutarhapihoja, joissa kiveykset on aseteltu tarkkaan ja kävelypolut on liuskekiveä tai jotain sellaista siistiä laattaa. tai painekyllästettyä puuelementtiä. en pidä lainkaan organisoiduista istutuksista ja jokakolmaspäiväajetuista nurmikkosaarekkeista. vieroksun sävy sävyyn suunniteltuja istutuksia. ja mitkä minusta ovat kamalimpia, ovat siistit k-raudankiiltävät ulkovalot nokan päässä. yökkislistan yläpäässä killuvat myös puutarhapatsaat, lintujen kypyaltaat ja sensemmoiset puutarhaelementit.

puutarhatontuille olen jo antanut anteeksi. niissä on jotain sisäistynyttä latausta niin paljon, että ne alkavat olla jo melko humorististia kapistuksia.
(varsinkin sen tarinan jälkeen, kun joku koulupoika oli varastanut naapurinsa puutaratontun ja kuljettanut sitä mukanaan pitkin eurooppaa ja lähettänyt naapurille valokuvia tontusta milloin eiffeltornin, milloin pisan tornin juurella. ja tietenkin tekstein "terveisiä täältä xxxsta,  toivoo puutarhatonttu". lopulta seikkailu päättyi siihen, että jonain aamuna tonttu oli ilmestynyt takaisin naapurin portaille.)


minun puutarhani olisi täynnä huolettomuutta. ei minkäänlaisia paineita hikisestä ruohonleikkuusta,  sammalentorjunnasta, kitkennästä, tuhohyönteiskarkoituksesta ja mitä näitä nyt on. saisin rauhassa kuunnella linnunlaulua ja kärpäsensurinaa puutarhani varjossa, eikä minkäänlainen huono omatunto tuostakin ja tuostakin rehottavasta pehkosta haittaisi kesänautintoani.

nih.

vaan enpä taida jaksaa. vielä helpompaa on olla ilman.