minä en ole kova itkemään. jos olen kovin väsynyt, saatan. vähän.

sattui jotain kamalaa.

menin meidän kylän nuuttijuhliin viime perjantaina. ne on kylän omat pippalot, joissa on aina vakavaa ohjelmaa ja musiikkia ja huumoria. aina myös paikallista ohjelmaa, vaikka pääpainopiste on kansallisissa aarteissa.

ensimmäisenä esiintyjänä oli semmoinen suunnilleen tokaluokkalainen poikalapsi tästä meidän kylältä. sellainen perusrasavilli maatiaslapsi. nätti, vähän nokinen ja pörrötukkainen. sanotaanko, vaikka, tässä nimeltään peetu. ja sillä oli toinen, vähän isompi samanmallinen säestäjänä, sähköuruilla.

peetu oli laulanut ehkä kaksi säveltä heinillähärkienistä, kun patoni ihan yllättäen aukesi. poika lauloi niin surumielisen kauniisti sekä puhtaasti että oikein. uskomattomasti. tyrskin ja pidättelin penkissäni niin, että koko penkkirivi hytkyi ja nytkähteli.

en odottanut sitä. juuri sen pojan laulua. tai sitä, että peetuhan osaa. tuli aivan pensaikosta se. samoin oma reaktioni. liikutukseni.

kokonaisen viikon olen ajatellut itkuun purskahtamista julkisilla paikoilla.

se saattaa kyllä nyt tapahtua missä tahansa.