en meinannut muistaa sitä ollenkaan.

tasan kaksi vuotta sitten luovutin kymmenkuisen tärkeimpäni anestesiahoitajan syliin ja ovi sulkeutui edessäni. en voinut olla varma, näenkö aarrettani elävänä enää koskaan. seisoin sairaalan autiolla käytävällä, katsoin harmaalla taivaalla liitäviä lokkeja ja itkin; itkin voimattomuuttani, pelkoani ja loputonta uupumustani.

en tiennyt sitä silloin, mutta itkin myös tulevia epävarmoja kuukausia ja näitä vuosia, jolloin pelko vierailee luonamme jos ei aivan päivittäin, niin viikoittain kuitenkin. niitä kaikkia kertoja, kun olen sanonut nyt soitan kyllä ambulanssin.

en meinannut muistaa sitä ollenkaan.

nyt jokainen soluni muistaa. särkee.

sain kuulla, että ystäväni joutuu samaan tilanteeseen heti lapsensa synnyttyä.

haluaisin niin kertoa hänelle siitä kaiken.
kaiken kivun ja voimattomuuden. kaiken pelon ja tuskan. soittaa kuuloluihin palaneet tehohoitohuoneen jännittyneet äänet. näyttää verkkokalvoille syöpyneet kirurgien huolestuneet katseet. sanoa, että kyllä se siitä. ajan kanssa.

haluaisin kertoa myös, kuinka tärkeää tuo kaikki on ollut. kuinka suurta se on. kuinka en ole enää sama itseni.

mutta ei sitä kokemusta voi kertoa.
sen voi tuntea samassa prässissä mankeloituneiden ihmisten  - niiden muutamien, jotka tunnen - hiljaisessa ymmärryksessä, katseissa ja salatussa ymmärrys- kuuntelu- ja avunantosopimuksessa.

näin se lienee monissa muissakin suurissa, yhteisissä kokemuksissa.

jos ystävät luette tätä, mun joka soluni ajattelee teitä.