tapasin pari viikkoa sitten terveyskeskuksen päivystyksessä naisen. tiedättehän, ihmisen, joka myös odottaa lääkärillä pääsyä. ja siinä sitten ryhdytään ajankuluksi juttusille.

tytärlaps touhusi tapansa mukaan ja ryhtyi juttusille otollisten mummeleiden ja pappeleiden kanssa. tytärlaps kun on erityisen sosiaalinen, rohkea ja positiivinen lapsukainen.

nainen, jonka kanssa jutustelin, katseli tytärlapsen touhuja hymyillen ja naureksien, että se on ihan kuin meidän mirja-petteri. ihan samanlainen, että juttelee ja ottaa kontaktia.

sitten nainen kumartui puoleeni ja ilmaa hampaidensa välistä sisäänpäin vetäen sihisi - niinkuin aikuisten juttuja sihistään - että mä pelkään sen puolesta ihan hirveästi. ja nyökäytti päälle merkitsevän katseen.

en tainnut edes tajuta, mistä nainen puhui. myöhemmin vasta jäin asiaa pohtimaan.

minä kun vielä vahdin tytärlasta silmäteränäni, eikä hän vielä ulkoile tai harrasta itsekseen.

kertokaas, ihmiset, missä vaiheessa ihanaiselle, kauriinsilmäiselle ja pitkäjäseniselle, metrinmittaiselle ilopillerille on alettava mainostaa, että katsos, eivät kaikki kivat sedät ole oikeasti kivoja setiä ja sekin mummo, joka karamelliä kaupan edessä tarjosi. että kannattaisi nyt ainakin vähän pelätä kaikkia, varmuuden vuoksi.

varsinkin, kun täällä päin kuitenkin todennäköisempää on, että kiva setä on oikeasti kiva setä.