olin eilen kuoron kanssa keikalla sangen kiinnostavassa tilaisuudessa, sekakuoroliiton liittopäivien konsertissa, jossa siis esiteltiin sekakuoroliiton kiinnostavimpia uutuuksia ja parhaita paloja, luulen.

ensinnä on sanottava, että oma strategiani tuonkaltaisiin yhteiskarkeloihin on, että kunkin osallistujan olisi syytä ilmoittaa ohjelmaa noin kolmannes vähemmän, kuin on pyydetty. konsertin ainoa vika nimittäin oli, että se kesti ihan liian kauan.

en sano oikeastaan muuta.

mutta huomasin miettiväni yhtä kiinnostavaa seikkaa.

kaikki kuorolaiset ovat jostain syystä kuorouskollisia. ainakin intohimoiset kuorolaiset; sellaiset, joiden elämään nyt sattuu erittäin olennaisena osana kuulumaan kuorolaisuus, kuoro ja laulaminen kuorossa.

kuorouskollisuus ilmenee siten, että jos jossain kuorossa ollaan, siitä ei noin vain loikata toiseen porukkaan. lähinnä tietenkin siksi, että oma kuoro on paras ja siinä on kivimmät tyypit, ammattitaitoisin johtaja, mielenkiintoisin ohjelmisto ja siisteintä laulaa. siihen porukkaan kiinnytään ja kyllästytään, sen kanssa kinataan ja lemmitään, eletään kuin parisuhteessa ikään. ainoa todennäköinen syy vaihtaa kuoroa on riitely johtajan kanssa. ai joo, ja se, että vaihtaa paikkakuntaa.

olen mä joskus kuullut jostakusta semmoisestakin, joka on vaihtanut kuoroa siksi, että on halunnut lisää haastetta. tai ei muuten vain ole kokenut kuuluvansa joukkoon.

mutta pääasiassa siellä ollaan, mihin päädytään.

niin muuten saattaa käydä johtajillekin. ellei pois potkita.

lopuksi:
johdin nuorena erään suuren helsinkiläisen tavaratalon työpaikkakuoroa. sinä aikana, kun siellä olin, sai yksi mies 75-vuotismerkin. se tarkoittaa sitä, että on laulanut samassa kuorossa 75 vuotta. ja tämä on tosi kuin vesi.