vuosi sitten olin ehkä yksi maan pettyneimmistä henkilöistä.

joulupäivänä olisin kuumeisesti halunnut pakata matkalaukkuuni kaikkia pieniä vaatekappaleita, varvassandaaleita, kertakäyttökameroita ja dekkareita.

matkaseuralaiseni ladakuski kaiveli tikulla hampaitaan futonilla selällään maaten. emmä jaksa vielä, se sanoi, ei huvita ja ei ole vielä lähtöfiilistä. ja vielä: ihan kuin ei oltais mihinkään lähdössäkään, pakataan huomenna. meillä piti olla yhteinen iso matkalaukku. mä olin raskaana, mutta kukaan muu ei vielä tiennyt.

aamulla nukuimme pitkään ja hartaasti.
sillä aikaa äänettömällä olleet kännykkämme lauloivat tekstareita ja viestejä. thaimaassa oli ollut maanjäristys. herättyämme hihittelimme, että kylläpäs ne sukulaiset nyt on hermona, totta kai me lähdetään sinne, mitä siellä muka nyt pieni maanjäristys haittaisi.

iltapäivään saakka olimme kovasti lähdössä. matkalaukkuja ei kylläkään pakattu. juuri kun aloimme kaivaa laukkuamme naftaliinista, lindin arvi sanoi telkkarissa, että kaikki matkat thaimaahan on peruttu. vaikka matkatoimiston mukaan khao lakissa, jonne me oltiin menossa, oli pikkusen tullut vettä hotellin lattialle ja joku rantatie oli poikki.

mä olin niin pettynyt, että kauppaan lähtiessäni, auton ikkunoita raapatessani, itkin kuumia kyyneleitä tuulilasille.
olin koko talven elänyt pelkästään siitä ajauksesta, että jouluna pääsen paratiisiin.

myöhemmin koko katastrofin kauheus alkoi hetki hetkeltä selvitä.
meille oli ollut varattuna rantabungaloovi khao lakista ja meillä olisi ollut suora käynti hiekkarannalle.
koko hotellia ei enää ollut. koko kylää ei enää ollut.

ja edellisenä kesänä kiroiltiin katkeria manauksia, kun ei päästy jouluksi ja kahdeksi viikoksi matkaan - kaikki kahden viikon matkat oli jo varattu.
jalkaa poljin ja kiukkusin.
jos kahden viikon matka olisi hellinnyt, olisi meidät aalto vienyt. meidät ja hillan kokoisen tytärlapsen.

mua vartioi
tietäni vartioi
isoäidit
puuvaatteissaan lähteneet