jatkan kuoromusiikista ja kuoroelämästä, koska uhkasin ja sielu vaatii.

olen pari päivää ollut kuumissani ja kuumotuksissani. helle kuumentaa ja kuorogenre kuumottaa.

aloin harrastaa kuorolaulua ekaluokkalaisena, jolloin se tuntui vain laulamiselta. yläasteella aloin laulaa nuorisosekakuorossa, jolloin rakastuin touhuun. yksinkertaisesti. yhdellä sanalla. rakastuin. työtä tehtiin tiukasti ja palavasti. opin kuulemaan harmoniat ja ymmärtämään niitä ennen kuin ymmärsinkään ymmärtäväni. jatkoin lukiossa ja sen jälkeen siirryin yhteen maan kaikkien aikojen parhaista kuoroista. onneksi pääsin. se(kin) muutti elämäni kurssia. opiskelin kuoronjohdon luokalla ja olin palavan innostunut. kuoromusiikki täytti elämäni. johdin kuoroa unissanikin. sain sitten johdettavakseni hyvätasoisen kamarikuoron ja siinä kyydissä vietin seuraavat kolmetoista vuotta. vaikka opiskelin taitelijakoulutuksessa maisteriksi, kuoronjohtajan opettajamainen työ oli minusta aina siistiä.

nyt olen vähän kyllästynyt.

en ole kyllästynyt työhön enkä ihmisiin, vaikka joillekin tämä saattaa siltä näyttää.

olen vähän kyllästynyt kuorokenttään. tai paljon. olen kyllästynyt vastakarvaan kulkemiseen.

tampereen sävelen kuorokatselmus taas muistutti tästä ja sen sijaan, että olisin kypsynyt lopullisesti, inspiroiduin valtavasti. (huomio ilona korhonen ensemble!)

myönnetään: viime vuosina on syntynyt hienoja ja persoonallisia kuoroja. on puhallellut raikkaita tuulahduksia siellä sun täällä, lauletaan poppia ja telkkarissakin saa laulaa kuorosodassa. muut musiikinlajit ovat tunkemassa kuoromusiikin kentälle kovaa vauhtia. on kähärää ja makarofia, on jotain uutta.

missä sitten mättää?

minä rakastan tarkkaa, kunnianhimoista ja modernia kuorolaulua ja -musiikkia. sen sanon nyt aluksi. sitä tekisin vieläkin, jos sopiva porukka löytyisi. siis laulaisin. sanon tämän pohjatiedoksi, ennen kuin luette eteen päin.

olen kyllästynyt siihen, että kuoroväki tuntee muutamia hienoja proggiksia, mutta kymmeniä jää kuulematta ja (kuoro)mediassa esittelemättä. kymmeniä jää myös tekemättä. niitä, joissa saattaisi törröttää luu tai raapeutunut veresliha.

harmittaa. haluaisin nimittäin, että nyt vaikkapa tampereen sävelen kuorokatselmuksen ruutu olisi suurempi. se ruutu, johon tähtäävät kuorot pärjäävät katselmuksessa. nyt se ruutu on rouva lehtovaaran festaripassin kokoinen. (sori, terhi. se oli vaan niin hyvänkokoinen esimerkiruutu.) (eikä tämä liity kyseisen henkilön asemaan vaan nimenomaan siihen festaripassiin). se on nimittäin pieni.

kaikki kuorot - omanikin - pyrkivät tiivistämään ilmaisunsa sellaiseen, kuin suomen kuoroelämän viralliset tahot toivovat, saadakseen kultaa tai jalometallia diplomiinsa mahdollisimman paljon. kaikki haluavat palautetta ja kaikki myös saavat. saavat palautetta suhteessa siihen, millainen se ruutu on. se ruutu, jossa ovat oikeat hyvät kuorot. kaikki haluavat olla virallisia suomen hyviä kuoroja. ja harrastajaparat uskovat. vaikka väittävät, etteivät välitä, se värittää kuitenkin kaikkien seuraavia askelia. tietoisesti tai tiedostamatta.

minun mielestäni kuorolaulu on nyt liian sisäsiistiä. on pyrittävä siisteyteen, rapatessa ei roisku eikä laulaessa satu eikä tapahdu. liian suuria tunteita ei oikeasti saa esittää, näytelmää kylläkin saa tehdä. ei saa pakahtua. eikä yleisökään saa. siinä mentäisiin jo mukavuusalueen ulkopuolelle! improvisaatiolle on sijaa vain hyvin rajatuissa raameissa - jos säveltäjä on sellaista kirjoittanut ja tuskin silloinkaan.

minä haluaisin nähdä vähemmän pönötystä, vähemmän muodostelmalaulua ja vähemmän piukkaa intonaatiota. haluaisin nähdä todellista paljasta pintaa. ja kuulla sitä.

ja nyt joku sanoo, että onhan meillä näitä uusia naissäveltäjiä ja kuorokoreografioita. on. on meillä. mutta meillä ovat nämäkin tietynlaisessa poliittisesti korrektissa pilttuussa.

ja sitten joku sanoo, että se on kato tämä genre. on. nimenomaan on. se on tämä genre!

jonkun tarttis potkasta persuksille meitä kaikkia. ja lujasti.

 

*

keskustelin tampere-talon kuppilassa erään kuorolaulua harrastavan miekkosen kanssa. hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka elämässään teki siistiä sisätyötä vaan istui siellä ja täällä enempi tukevassa sievässä, olutlasillisella, punakkana, kultaiset käädyt kaulassaan ja aurinkolasit kaula-aukossa roikkuen. hän katkerana totesi, etteivät hänen kaverinsa mitään kuorolaulusta ymmärrä. sanoivat sen olevan homojen hommaa.

juuri sitä tarkoitan tällä kirjoituksella.