äitini on opettaja. isäni on opettaja. sisareni on opettaja. vanhempieni sisaruksissa on opettajia, serkuksissani on opettajia. olen itsekin opettaja. ensimmäinen maisteristason pätevyyteni on nimenomaan yläasteen ja lukion musiikin opettajan.

olen opettanut aina. ensimmäisen oppituntini annoin 5-vuotiaana päiväkodissa. siirryin toisesta päiväkodista toiseen ja minua jostain syystä pyydettiin pitämään musiikkihetki ja opettamaan siinä toisessa päiväkodissa oppimiani laululeikkejä. muistan sen kuin eilisen: seisoin lapsijoukon edessä ja olin kirjoittanut suunnitelman pienelle lappuselle; leikit, jotka aioin opettaa.

sittemmin olen opettanut alakoululaisia, yläkoululaisia, lukiolaisia, musiikkiopistolaisia, aikuisopiskelijoita ja ammattiopiskelijoita. niin lyhytkursseilla kuin pitkäjännittelisestikin. tällä hetkellä opetan yliopistossa.

ei siis ihme, että kaikki kasvattaminen herättää minussa intohimoja: pedagogiikka, diadaktiikka, metodologia, kasvatuspsykologia ja kasvatuksen filosofia.

oma kaunokaiseni lähestyy kouluikää. sekin aiheuttaa kiinnostusta.

olen viime vuosina puhissut ärsytystäni kaikenlaisten kasvatusgurujen syyllistävään otteeseen: vanhemmat milloin paapovat, milloin asettavat rajat liian kauas, milloin eivät kestä lapsen kiukkua, vanhemmat milloin sitä ja milloin tätä. suomalaiset ovat asiantuntijauskollisia ja uskovat nämä erityisasiantuntijoiden syyllistävät ruoskaniskemät ja yrittävät sitten milloin sitä ja milloin tätä. ei ole ihme, jos lapset ovat ajelulla.

siksi en yleensä lue kasvatusoppaitakaan. jo ensi metreillä raippaa ja siihen tyssäävät lukuhaluni.

kuitenkin ostin jari sinkkosen ja timo parvelan kirjan kouluun! sinkkosta yritin lukea jo aiemmin, mutta sama raipan vihellys kuului korvissani tuolloin.

kouluun! oli kuitenkin syyllistämätön laitos. siinä lähdettiin enemmän siitä, että "sellaisia ne on" kuin siitä miten niitä pitäisi kasvattaa. se puoli jätettiin salakavalasti lukijan omien aivojen ratkaistavaksi. ahmaisin kirjan melkein kerralla. nauroin ja hykertelin, mutta ennen kaikkea inspiroiduin ajattelemaan. siis ajattelemaan.

uskon, että kirjan jutut ovat ihan perusjuttua kaikissa itseään kunnioittavissa kouluissa ja ekaluokkalaisten opettajille. kuitenkin kirjassa oli moni asia niin laittamattomasti muovailtu, että soisi kaikkien opetuksen parissa päivittäin tempoilevien lukevan.

yhden hyvän muistutuksen sain itsekin. kirjassa korostettiin opetushenkilökunnan olevan ammattilaisia ja ammattitaitoisia, luotettavia kasvattajia. aion nyt pitää tämän mielessäni iankaikkisesta iankaikkiseen.

luottamus kun on pienestä katoavasta.