meillä on mahtava kolmivuotiaahko tytärlaps.

aamulla päätin ostaa lapselle farkut. kysyin ammatti-ihmiseltä onnistuuko se, jos laps ei ole mukana. kuulemma onnistuu.

katseltiin siellä niitä malleja. oli yhtä paljon kuin aikuisille, super slim fit, loose fit, weekend fit, straight fit ja niin edelleen. myyjä kysyi, onko lapseni suora ja laiha vai vieläkö sillä on masua. ei sillä masua ole, mutta ei se musta silleen laiha ole, niinkuin laihoja luikeroita lapset joskus ovat. vaan sellainen vähän niinku ihan oikeen kokoinen laps. ja kun se kerran on nyt 95 senttiä, olis ihan sopivat varmaan jotkut 98-senttiset.

vertailin sitten ja muka mittailin. päädyin niihin pilleimpiin, tiukimpiin ja kapeimpiin, kun ajattelin että ne sopivat sitten tunikoiden ja mekkojenkin kanssa. mutta epäilin, sillä oli ne kyllä tosi kapeen ja pitkän näköset. ja ne otin, super slim fitit, tumman farkun väriset, kokoa 98.


alkuillasta oli lastenkonsertti, jonka johdin ja lauloinkin siellä. naapuri toi tytärlapsen sinne. salissa oli sata lasta ja aikamoinen hulina. täytyy kertoa rinta rottingilla, että kaikki halukkaat ei mahtuneetkaan.

konsertissa lapset tietenkin lietsoivat toisiaan ja jonniinmoista hyppimistä ja pomppimista oli ilmassa vähä. tai vähä enempi.

blogilapsi istui eturivissä tummat silmät lautasenkokoisina ja korvat pystyssä ja kysyi hoitajaltaan välillä jotain hiljaa. ja paheksui vähän pomppijoita.

kotimatkalla laps kertoi kaikki juonnot uudelleen ja ihmetteli mitä kukakin oli sanonut ja analysoi yksityiskohtaisesti, mistä lauluista piti ja miksi. hienointa oli kuitenkin kuu, jonka valomiehet aikaansaivat.

illalla sovitettiin vielä farkkuja. ne pyörivät päällä, ylhäältä.