oma äidiksi ryhtymiseni ei ollut itsestään selvää. tarkemmin sanottuna äidiksi ryhtymisen yrittämiseen ryhtyminen. olin alustavasti varautunut siihen, ettei lapsia enää välttämättä tule sormia napsauttamalla – olinhan jo pitälti neljännellä kymmenellä. olin ajatellut, ettei mun tartte vielä sitä ajatella. kunnes sitten oikeestaan oli pakko. en ikinä suuremmin halunnut lasta.

saman gossen kanssa olin kuitenkin asunut samoja nurkkia jo yli kymmenen vuotta. se ei ollut ongelma.

olin valmistunut jo maisteriksi. sekään ei ollut ongelma. töitäkin tavallaan oli.

en ollut ihan varma, halusinko sellaista elämäntapaa. (siteeraus eräältä halustaan lapsettomalta). siskollani oli kolme. ihania ja tosi ihania, mutta en vain voinut kuvitella, että jaksaisin sellaista karusellia päivästä toiseen. suhteeni oman äitini äitiyteen oli ristiriitainen – kun olisin tarvinnut eniten äitiä, äitini oli sairas. anoppi oli.... noh, hankala anoppi. tiesin, että lapset vievät kaiken ja harmaannuttavat hiukset. mutta ihan kivojahan ne lapset oli, nimittäin kivat lapset ja kivojen ihmisten lapset.

päätettiin sitten kuitenkin, että kokeillaan ny.

en olisi arvannut, että raskaaksi voi tulla siinäkin iässä suunnilleen haistelemalla. raskaana oli mahtavaa, voin paremmin kuin koskaan. henkisesti oli hankalaa yrittää uskotella itselleen, ettei se lapsen saanti tarkoittanut, että se oli sitten siinä.

enkä olisi arvannut sitäkään, että ensimmäinen lapsi ei välttämättä ole terve. olinhan mä siihen varautunut, koska kieltäydyin kaikista tarkemmista seulonnoista ja päätin ottaa vastaan sen, mitä tulee.

kuukaudet lasten teholla olivat varmasti elämäni vaikeimmat kyllä, mutta panivat palikat uuteen järjestykseen. maailmassa ei ollut mitään tärkeämpää, kuin saada vuosikas kuntoon ja terveeksi. niinä kuukausina väliimme kasvoi jotain tavallista sitkeämpää. päätin, etten koskaan yritäkään saada toista lasta; teholla asui lapsia, jotka eivät koskaan enää pääsisi kotiin tai eivät koskaan olleet asuneet kotona. meille luvattiin joka aamu, että jonain päivänä pääsemme. sitten pääsimme. lapsi on nykyään terve.

ensimmäisen lapsen kanssa kaikki oli vaikeaa. meillä ei ollut (eikä ole vieläkään) yhtään mummi- tai vaarikorttia eikä oikein mitään muutakaan korttia, johon turvautua, jos vaikka tekisi mieli mennä baariin tai lomalle. tai vaikka töihin. kaikki oli vuoroteltava. emme ole tuon täällä asuvan miehen kanssa käyneet 9 vuoteen kahden missään, paitsi kerran töissä.

silti jossain vaiheessa alkoi tuntua viisaudelta, että lapsella olisi sisarus. ja sitten oikeastaan jo oli. raskaana oli mahtavaa, voin paremmin kuin koskaan. toisen lapsen jälkeen elämä oli parempaa kuin koskaan.

äitinä on vaikeaa. on vaikeaa muistaa olla lapsille oikeudenmukainen ja rehellinen silloin, kun tuntuu enemmän siltä, että omaa etua olisi ajettava. olen aina lasten puolella. lapset menevät aina ensin. aina. paitsi heikoille jäille. kaikki työni tohtorin tutkinnosta muihin töihin olen tehnyt aina niin, että lasten hyvinvointi on turvattu aina ensin. aina ensin. aina ensin. mutta silti lapset eivät saa kaikkea ensin. siinä on vissi ero.

*

lapset ovat parasta, mitä ikinä olen keksinyt elämässäni. mikään ei ole parempaa kuin navat vastakkain nukkuminen pienten tuhisevien pörröpäiden kanssa, silittäminen, nauraminen, lohduttaminen, opettaminen, pohtiminen, esimerkin näyttäminen, eläminen niiden kanssa. minulla on sitä paitsi maailman parhaat kakarat. ihan varmasti muuten on.

olen ylpeä ja onnellinen, että olen juuri noiden äiti. katunut en ole koskaan.