ennen mä aina ajattelin, että jos sais nyt opiskella mitä tahtois ja aloittaa nää työhommelit ihan alusta sekä omistaisi lahjakkuutta, haluaisin olla näyttelijä.

syvällinen, taitava, moni-ilmeinen ja muuntautuva näyttelijä.

pari päivää sitten tajusin, että en pidä näyttelijän työtä enää mitenkään glamöröösinä.

kaikki tuntemani nuoret ja nuorehkot naisnäyttelijät ovat ihan sekaisin ja pihalla. jos eivät ole, niillä ei ole töitä.

en jaksaisi millään elää silleen, että kaikista päivän pikkuasioista nousisi järkyttävä haloo, että sä loukkaat mua ja byää.

tuo kuulostaa näyttelijättärien vähättelyltä. en tarkoita. tarkoitan sitä, että naisnäyttelijät ovat ihan nilellä koko ajan. orvaskesi paljaana. sen täytyy olla todella väsyttävää.

toisaalta heräsin myös siihen, että minä haluan olla oma ohjaajani. siis niin, että minä päätän itse, milloin olen valmis lavalla itkemään tai milloin voin mitäkin itsestäni paljastaa. näyttelijällä sen määräisi ohjaaja, eikä kysyisi, pystytkö nyt. vai nyt? vai nyt?

enkä minä tällä tarkoita sitä, ettenkö tarvitse ohjaajaa. tietenkin tarvitsen, mutta kaikki langat ovat minulla. lopulta. olen laulaja.

onkohan tämä sitä, että olen antanut periksi? vanhentunut? vai olenko kenties vain ymmärtänyt jotain itsestäni?



(vietän tänään lapsen kanssa kotipäivää. vietimme koko aamun lääkärillä, mitään erikoista ei löytynyt. sairaslomaa lääkäri kirjoitti kuitenkin minulle kolmeksi päiväksi, sillä tilannetta pitää tarkkailla. olipa jälleen tosi rauhoittavaa.)