olen ollut viime viikon torstaista alkaen kummallisella korkeanpaikan leirillä. ensin yhteensä viikon nollautumassa leikkaussalissa, heräämössä, vuodeosastolla... sitten muutaman päivän kotona.
ajatustoiminta on nolla, tällä haavaa yhtään biisinpätkää ei leiju tietoisuuden rajamailla odottamassa käsittelyä, vaikka siellä jossain takaraivon takasivu-ulokkeessa tuntuukin jotain työperäistä kihelmöintiä.
aivot eivät malta odottaa, että pääsisivät nollatilastaan.

mutta näin se taitaa olla ihminen rakennettu. kun jotain todella merkittävää, ainutlaatuista, ainutkertaista ja maailman tärkeintä tapahtuu, osaavat sitkeimmätkin työaivot heittäytyä ruumiin matkaan.

onneksi on rauha. ja nukun yöni hyvin, paremmin kuin ikinä osasinkaan aavistaa.