olen käynyt pariisissa edellisen kerran vuonna 91, 1900-luvulla, legendaarisella ja ikimuistoisella interrailillani, jossa kahden toverini kanssa vietimme kuukauden aikana tasan 4 yötä vuoteissa, sisätiloissa. muut yöt vietimme junissa ja kaikenkarvaisissa sateensuojissa, postilaiturilla corkissa, juna-asemalla keski-irlannissa ja lasten leikkialueen leikkimökissä. ja semmoista.

tätä äiti ei olisi halunnut kuulla.

pariisissa olimme läpikulkumatkalla, emmekä nukkuneet silmäystäkään. saavuimme aamulla ja minut jätettiin jostain syystä rinkanvahdiksi seinen rantapuiistikkoon. kyseessä oli aika ennen kännyköitä; soittaakaan ei voinut. istuin siinä sitten ohikulkijoita tiirailemalla itseäni viihdyttäen yön pimeään saakka, ennenkuin minut korjattiin siitä kuleksimasta ja juna lähti.

tuotakaan äiti ei olisi halunnut kuulla.

palasin pari päivää sitten pariisista. edellisellä kerralla kaupunki oli ollut tyly, nuhjuinen ja vähän vieras. ihmiset eivät suostuneet puhumaan englantia tai kommikoimaan elein. jos ranskaa ei osannut, oli inehmoparka ilmaa ja jäi sekin ja sekin paquetti syömättä.

nyt oli toisin. tai sitten olin itse toisin. viimeksi olin nuori reppureissaaja, enkä varmaan herättänyt juuri kenenkään kiinnostusta. nyt olin keski-ikäinen ja keskituloinen ja selvästikin erilaisiin nautintoihin taipuvainen. odotin, milloin se tylytys alkaisi. mutta ei.

pariisin kadut ovat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. vaikka turisteja oli joka notko notkollaan, ei toisiin turisteihin juuri tarvinnut törmäillä. tosin ei paikallisiinkaan. väljyys tuntui hyvältä.

väljyys tuntui myös henkiseltä, äkkiseltään. sateenkaaribaari, lävistysstudio, dolce&cabbana ja trendikiska nojailivat toisiinsa ihan sulassa sovussa.

paraisilla oli hienot säät. kotiinpalattua satoi ja palelsi.

taidan mennä toistekin.