proggiksen jälkeen putoan aina johonkin omituiseen ahdistus-saamattomus-tyhjyys-ankeus -tilaan.

olen analysoinut näiden vuosien aikana ilmiötä. ja sitä, että se menee ohi n. 5 päivässä.

olen havainnut, ettei mikään tavallinen bluefeeling ole kyseessä, eikä edes väsymys tai saamattomuus. kysymyksessä on perin kokonaisvaltainen eroprosessi - ero itse työstä ja ero ryhmästä, ihmisistä.

proggista (vihaan sanaa proggis, mitä se on suomeksi!!!??? vastatkaa!) tehdään yleensä aina niin täysillä kuin mahdollista koko harjoitus- ja näytäntöperiodin ajan, ja sitten se on ykskaks yllättäen ohi. koko työ on kadonnut taidepaukkujen eetteriin, korkeintaan ihmisten muistiin ja omiin uusiin ajatuksiin ja opittuihin taitoihin.

lisäksi, kuten jo aiemmin mainitsin, proggikseen osallistuneiden ihmisten kanssa sitä elää suljetussa tilassa 12 tuntia päivässä 5 päivää viikossa ja viikonloput työstää juttua päässään tai paperilla. niistä ihmisistä tulee tärkeitä, joistakin ihan yksilöinä, mutta pääasiassa tarkoitan ryhmää kokonaisuudessaan ja ryhmätyötä. nyt, kun tuotanto on ohi saattaa olla, että en näe noita ihmisiä enää koskaan! (vaikka tämä on kai näin pienessä kaupungissa ja kulttuurielämän riennoissa melko epätodennäköistä). enkä ainakaan tuota kaikenkirjavaa joukkiota kokonaisuudessaan.

nyt yritän rauhassa kuunnella omaa päätäni ja sydäntäni, jatkaa kohti seuraavaa proggista ja seuraavaa eroa.