edellinen posti oli väsynyttä huumoria, jos ette ymmärtäneet.

kuulin tämän vuoden festivaaleilla monta loistavaa bändiä ja artistia. (muiden muassa noita.)
kiitos teille siitä. nautittavaa!


mutta. "nämä festivaalit vetävät keskimääräistä älykkäämpää yleisöä", kuten eräskin juhlayhtye nasevasti totesi.

kaustisen festareilla löytää aina hyvää seuraa juomaan punaviiniä rinteeseen, anastamaan saunapuita pauanteelta (jäätiin kiinni), tekemään vuoden merkittävimpiä löytöjä kaustisen halpa-halliin, uimaan aamutöllä salaa hannu sahan laiturilta, soittelemaan nuotiotulille, kiipeämään sisään pelimannitalon ikkunasta (kun poke ei enää päästä ovesta), hyppelemään alasti kilpaa nuotion yli (en minä) tai yhdelle (?) kaljatelttaan.

jo nuorena, kun itse salaa kuvittelin joskus uskaltavani hakeutua kansanmusiikin ammattiopintojen pariin, ihailin kansanmusiikin opiskelijoita ja ammattilaisia asenteesta.

hyvästä meiningistä. reiluudesta. varmuudesta. taituruudesta. yhteen hiileen puhaltamisesta.
yhden etu on nimittäin kaikkien etu.

ja tämä näkyy yhä ja vahvistuu.
kansanmuusikot ovat poikeuksellisen ystävällisiä, humaaneja, hauskoja, rentoja, kunnollisia, kunniallisia, hyvällä tapaa itsevarmoja ja jalat maassa. nautin aina kollegojen seurasta, eikö olekin ihanteellista.
noin keskimäärin, sillä poikkeushan vahvistaa säännön.
(vaioonkohanmäsittenitesepoikkeus?)

oma salainen kaustisperinteeni on lähtökahvien ryystäminen pelimannin penkillä, jossa esiintyy toinen toistaan ihmeellisempiä yhtyeitä ja pelimanneja. (pelimannin penkkiin ei moni itseään vakavasti otettavana muusikkona pitävä suostu jalallaan astumaan, edes yleisöön.) kaikkien esiintyjien soittotaidot eivät päätä huimaa, kahvi on pahaa ja spiikit kyseenalaisia, mutta tunnelma on ainutlaatuinen. ja pulla hyvää.