minä olen aika kilpailuhenkinen. kisailen mielelläni kaikenlaisista asioista, varsinkin niistä, joissa tiedän olevani hyvä tai mikäli kilpailussa voi pärjätä jollain avulla, jota olen harjoittanut. terve kilpa antaa kättä kunnianhimolle. kunnianhimolle itsensäkehittämismielessä.

mutta ei kaikki kipailu ole kivaa ja tervettä. joissain kohdissa lauluntekijän hihat liekehtivät välittömästi. epäreilu kilpailu on aina ikävää. ja epäterveet keinot, joilla jotkut kilvat saattaa voittaa.

tytärlapsella oli eskarissa ollut tapaus. siellä oli harjoitusmielessä kisailtu juoksemisesta. monta kertaa. jokaisella kerralla tytärlaps oli päässyt maaliin viimeisenä - ei se mikään sprintteri olekaan, kilometri jalkaa ja kättä, päätä pitempi kokonaisuus ja vähän liian nopeasti venähtänyt. joku poika oli jo kysynyt: oliksä taas viimeinen. ihmettelivät sitten, kun tytärlaps oli koko loppupäivän ollut itkuherkkä.

kilpailu voi myös olla tosi kivaa, mikä ettei!? mutta joka kerta viimeisenä maalissa ei varmasti ole kivaa. näkee edellään vain selkiä. lisäksi tytärlaps ei tyypiltään ole mikään kisailija. tyttö napakasti kertoo missä on hyvä ja on ylpeä siitä. mutta ei ehkä kuitenkaan kilpaile taidoissaan, en tiedä. en ole paikalla ryhmässä katsomassa.

ihmettelin ensin, miksi siellä oli pitänyt kisata juoksemisesta?

okei. kilpailu on lapsille luontaista. kaikki haluavat olla ekoja. pettymys omasta kehnoudesta nyt vaan on opittava sietämään ja kohtaamaan. eikä kaikessa voi olla hyvä.

mutta jos nyt vaan sattuu olemaan jossain lajissa ihan kerta kaikkiaan huonoin? aina. (jossain kuulemma pidetään lukemiskilpailujakin. ei tässä siitä juoksemisesta ole kyse.) ymmärrän pettymyksensiedon kasvattamisen pedagogisesti juu, mutta nöyryytysmomenttia ei pedagogi minussa oikein jaksa ymmärtää.

osa kaksi:

tänään selvisi, miksi harjoituskilpailuja oli otettu. ensi lauantaina koko koulu pitää liikuntapäivän, johon sisältyvät yleisurheilukilpailut.

tytärlapsi sanoi heti, että hän ei halua kilpailla. että hän tekee mielellään jotain muuta, ainakin lähtee kannustamaan.

mutta.

kilpailuun ei ole pakko osallistua.

voi jäädä kotiin.

anteeksi mitä? siis kaikille järjestetään jotain yhteistä kivaa, mutta jos ei halua kilpailla, ei voi saapua paikalle edes kannustamaan. opettaja soitti tänään, ettemme voisikaan tulla - olimme ilmoittaneet tulevamme paikalle ja tytärlaps ilmoitti tulevansa vain katsomaan, koska ei halua kilpailla.

vaikka siis voisi tulla oman vanhemman kanssa, on silti pakko kilpailla tai jäädä kotiin. eskarin aikuiset ovat paikalla niiden kanssa, joiden vanhemmat eivät pääse paikalle ja siksi kaikkien on osallistuttava kilpaan. resurssipulan jotenkin ymmärrän, opettajia vain ei liikene kaikkeen. toisaalta koululla järjestetään toinen liikuntatapahtuma niille, jotka eivät halua kilpailla, mutta se on vain isommille koululaisille.

tämä ei nyt ehkä mahdu oikeudentajuni piiriin.

epilogi:

tytärlasta harmitti opettajan puhelun jälkeen. hän tiesi, että yhteistä kivaa koko porukan kanssa oli odotettavissa, ehkä mehua ja pullaakin. mutta sitten, yhtäkkiä, sinne ei pääsekään, jos ei halua lähteä sinne nöyryyttämään itseään.

vähän aikaa hän mietti.

sitten hän pyysi minua soittamaan vielä opettajalle, että suostuu osallistumaan, mutta vain pallonheittoon.

toivon, että siitä ei tule pelkkää itkua ja kyyneleitä sekä lopullista niittiä tytärlapsen urheiluharrastusten arkunkanteen.