mussa on yks tosi outo piirre. tunnustan taas.

mä nautin suunnattomasti omista pienistä nikseistäni.

siis mitä, kuulen kuinka huudatte kuorossa.

siis nautin sellaisista itse keksimistäni elämää helpottavista tai muuten vaan käytännöllisistä tavoista.

no niin on. tosi outoo.

esimerkiksi minusta on suunnattoman nokkelaa se, että menen jumppasalin pukuhuoneessa aina sellaiseen väliin, missä on mahdollisimman monta varattua kaappia. suurin osa menee sellaiseen, missä on mahdollisimman monta vapaana.

kun sitten edellinen tunti loppuu, olen jo menossa saliin. sillä aikaa muut samassa välikössä olevat kaapit vapautuvat ja kun itse lopetan huhkimisen, olen luultavasti ainoa siinä mun välikössäni. paitsi tietenkin niitä ihmisiä, jotka menevät aina siihen välikköön, jossa on mahdollisimman monta vapaata. mutta jumppaan mennessä ihmisten saapumisen ja poistumisen frekvenssi on aina harvempi kuin jumpasta tullessa, jolloin pukkari täyttyy rysähtämällä.

ja sehän on inhottavaa, kun ahtaassa välikössä pyllyilee parikymmentä hikistä, alastonta immeistä saattamassa toisiaan vahingossa ihokontaktiin.

ja toinen esimerkki - terveiden elämäntapojen vastapainoksi - on vaikkapa pitsan syönti.
pitsasta ei tule koskaan syödä reunoja, vaan ne on jätettävä syömättä.

ai miksi? no siksi, että se sisusosa on paljon parempaa kuin reunat. ja jos on syönyt reunatkin ja jää sitä hyvää sisusta syömättä, kun ei kumminkaan jaksa koko pitsaa. ja sekös harmittaa vietävästi.
ja sitten jos keskustan jälkeen jaksaakin vielä, voi niitä reunoja rouskutella hupimielessä.

pieniä ovat yksinkertaisen ihmisen ilot.