mun on tapanani tervehtiä tuttuja. myös sellaisia, jotka ovat etäisesti tuttuja. saman kylän likkoja. ikivanhoja koulukanssakärsijöitä. entisiä opiskelukavereita ylemmiltä vuosikursseilta. entisiä oppilaita satunnaisilta kursseilta. ja niin edelleen.

tuttuja ihmisiä on niin paljon, että ei sitä pieni ihmismuisti heti toimi, että kukas tuttu se siinä, puhumattakaan siitä, että mistä tuttu.

ja niin sitä tulee moikanneeksi ties ketä. viimeksi eilen sitä hytösenpoikaa telkkarista. oli niin tutun näkönen ja vasta jälkikäteen hoksasin, että eipähän se nyt niin tuttava ollutkaan. tai oli tietty mun tuttava, mutta mä en sen.

julkkismoikkaus. se on tän ilmiön nimi. eikä siis mikään tarkoituksellinen moikkaus vaan tahaton. jos tunnistan julkimon, en varmasti kattele sinne päinkään. en edes silloin kun ändi mäkkoi istu lentoasemalla hesburgerissa samaan pöytään ja kukkoili komeasti. katsoin sitä vaan ja olin "niinku että mitä sä siihen änkeet, et sori hei tää on mun pöytä ja mitä noi tyypit sun perässä kamerat ja nimmarilehtiöt tanassa hengailee?".

ekana kaikista julkkismoikkauksista moikkasin arvi lindiä. luulin, että se on jonkun kaverin faija tai joku. jälkeenpäin hävetti, mutta mitäs tunkee ittensä meidän olkkariin joka ilta?!