hyvää itsenäisyyspäivää.

ja joo, kyllä mua korpee, etten päässyt kamuosaston pikkujouluihin. sen ovat sentään vuoden tapahtuma; ohjelmineen, kantaatteineen, esityksineen, juomineen, herkkuineen. jos yksinhuoltajatilanteeni olisi toisenlainen, olisin keikkunut siellä ylimpänä aamuun asti. ja makaisin nyt jossain studion sohvalla oikein pöllähtäneenä ja tyytyväisenä. ehkä ensi vuonna sitten?

mutta itse asiassa mun piti avautua ihan tosissaan yhdestä toisesta lapsiin liittyvästä asiasta.

kaupassa käynnistä.

mähän tietenkin joudun tuon kolmevuotiaan kanssa käymään kaupassa aina vähän väliä. yleensä iltapäivisin, jolloin kaikki ovat väsyneitä ja kaupassa on paljon porukkaa.

mun taktiikkani on ihan siitä asti, kun tuo epeli oli ihan älytön vauva vielä, puhella sille kaupassa kaikenlaista. siis että nyt otetaan mangososetta, vai otettaisko luumua vaan sittenkin.

vähän isompana se sai sitten istua kärryssä ja laittaa ojentamani tavarat kärryyn. sitten se sai ottaa osoittamiani tavaroita hyllystä ja laittaa ne kärryyn. ja niin edelleen.

nykyään kaupassakäynti on sellaista, että sanon tytärlapselle, että haepas pussi tummaa makaronia. ja tytär hakee. saatan myös kysyä, otetaanko vihreää vai keltaista mehua? valitsehan itsellesi jugurtti tältä hyllyltä. jos sitten mukaan meinaa tarttua jugurtin sijaan vaikka aina himoittu vanukas, käsken viemään takaisin ja ottamaan jugurtin. jos tästä tulee riita, saatamme sitten päättää että jo valittu pillimaito viedään pois ja otetaankin se vanukas jälkiruuaksi. meillä kun semmoiset on ihan spesiaaliherkkuja.

jos tytär sitten haluaakin valita vaikka omenia tai muuta sellaista, joka on ihan järkevää ja jota meillä muutenkin syödään, ei siinä ole mitään ongelmaa.

näin meillä kauppareissut sujuvat ihan rauhallisesti. ei mitään suurempia konflikteja. tytärlaps tuntee saavansa olla avuksi ja oikeasti vaikuttavansa johonkin, vaikka tosiasia on, että hänen valintansa ovat aina aika tiukasti ohjailtuja. jos sitten tuleekin yhtäkkiä joku hirveä mieliteko, voin muistuttaa, että sinähän jo valitsit itsellesi jugurtin ja siihen on tyytyminen.

ja tämä on sitten toisten mielestä ihan mahdotonta kasvattamista. olen saanut ihmetteleviä kommentteja kaupassa, kummallisia lipsautuksia. kaikenlaista outoa. ihmisten mielestä lasten ei tulisi päättää, lapsilta ei tarvitsisi kysyä. siinä mennään ihan metsään, jos lapsilta kysytään. ja miten se kolmevuotias muka tietää, mitä meidän olisi kotona syötävä?

yleensä nämä ihmiset ovat mummeleita tai miehiä. joskus tosin myös niitä äitejä, joiden kakarat repivät holtittomasti tavaraa hyllyistä ja heittäytyvät karkkihyllyn eteen huutamaan ja vinkumaan.

minä kysynkin, miten ihmeessä ne kersat ikinä oppivat, mitä olisi hyvä kaupasta ostaa, jos eivät saa siihen mitään järkevää esimerkkiä?

ja mä voin kuvitella, kuinka turhauttavaa on kolmevuotiaasta lampsia mutsinsa perässä kaupassa, jossa kaikki hyllyt ovat täynnä kaikkea järisyttävän mielenkiintoista, mutta mihinkään ei saa koskea, mitään ei saa ottaa. mutsi vaan pakkaa tavaraa kärryyn ja kieltää kaiken. aika frustroivaa se olisi minustakin.

kaikkihan kasvattavat lapsiaan niinkuin parhaaksi näkevät, ei siinä mitään. mutta antakaa minunkin.