te, armaat blogini lukijat tiedätte, että minulla on kaksi ihanaa tytärtä. aika moni muukin kyllä tietää ja jos ei tiedä, tulee selväksi tämä seikka aika pian.

laitan elämässäni tyttäret ja tyttärien tarpeet ja hyvinvoinnin aina ensimmäiseksi. teen kaikki ratkaisuni niin, että se on tyttärille viisainta tai ei ainakaan aiheuta heidän elämäänsä mitään häiritseviä käänteitä.

kuten edellisessä kirjoituksessani intoilin, tohtorin tutkintoni valmistui pari viikkoa sitten ja se tarkastettiin ja hyväksyttiin.

tein työtä 6.5 vuotta ja tytärlaps täyttää kesällä seitsemän. koppis syksyllä kolme. lapset ovat siis rytmittäneet tohtorin työtä alusta asti.

tämä hämmentää monia. tosi monia.

jotenkin tuntuu ihmeeltä se, että lapsia tehnyt taiteilija on voinut työskennellä. ja se että vielä näin tavoitteellisesti ja homman erinomaisin arvioin loppuun saattaen. ja se, että esikoinen vielä on ollut terveydeltään erityistä huomiota vaativa ja sydämeni silloin tällöin pysäyttävä. ja se, että lasten isä on viettänyt muissa kaupungeissa kuukausia, minusta osa-aikayhksinhuoltajan tehden.

vaan ei se minusta ihme ole. olen puurtanut päiväsaikaan ja hellinyt lapsia iltasella. on se mahdollista, vaikka välillä on meinannut pata hajota ja kuuppa pullistua.

 

* * * * *

tällä kirjoituksella ei ollut mitään pointtia.

paitsi se, että älkää nyt enää sitä ihmetelkö, ihmetelkää pikemminkin sitä, että se ylipäätään tuli valmiiksi ja vielä näin tasapainoisesti.

paitsi se, että haluan osallistua vuosisataiseen naisten sukupolvien ketjuun tällä panoksellani ja esimerkkinä tuleville;
omille tyttärilleni, jotka eivät koskaan saa uskoa soopaa siitä, ettei elämässä voisi tehdä sitä, mikä itselle tuntuu viisaimmalta ja innoittavimmalta, koska on nainen ja/tai hankkii lapsia.