uusimmassa kaupunkilehti vartissa oli ihan mielenkiintoinen haastattelu.

ei näkynyt kuvassa kaksoisleukaa. uhkasin kuvaajaa, että lähetän sille kirjepommin, jos näkyy. niin eipä näkynyt.

tämän jutun haastattelussa, ansiosta ja muutenkin olen ihan muutamana viime päivänä saanut osakseni ihmettelyjä, että miten voin ehtiä kaiken. joku kuvasi sitä ranteetaukihommaksi, kun muka ei itse ehdi mitään. kun on se pieni lapsi ja kaikkea.

ja mun mielestäni mä en juurikaan tee paljon mitään. joskus on vähän kiirettä, mutta aika harvoin. pääasiassa omasta mielestäni istun ja tuijottelen seinää. odotan oikeaa hetkeä. mutta se on tietenkin harhaa, koska mitään oikeaa hetkeä ei koskaan tule. ideoita on aina, mutta kuka ne toteuttais?

meillä on kotona koko ajan aika rauhallista. mä olen paljon kotona tytärlapsen kanssa, höpöttelen ja hassuttelen sen kanssa. ei mua huvita iltaisin rassata mitään sovituksia tai ährätä tuntisuunnitelmien kanssa. ne on tehty jo päivällä tupakkiaskin kanteen. eikun siis salmiakkiaskin kanteen.

harrastan rasituspäänsärkyä aiheuttavaa liikuntaa kahtena iltana viikossa. yleensä se onnistuu, ladakuskin poissa ollessa ei. onneksi se ei on tätä nykyä aika harvoin. kaksivuotiasta nimittäin ei noin vain oteta salille nurkkaan odottelemaan. joskus kävelen työajalla järven ympäri, seitsemän kilometriä, se jäsentää ajatuksia.

mä puuhailen kaikenlaisia käsityöjuttuja aina kun hetki liikenee, yleensä kun tytärlapsi nukkuu. pää pursuaa ideoita silläkin alueella. mutta se on hupia ja mielenrauhaa.

luen. luen paljon. kaikkea tiedekirjoista naistenlehtiin ja maailmankirjallisuuden klassikoihin. muuten ei ihminen elä.

mutta lomaa mulla ei ole ikinä. pää toimii yön syvimpinäkin tunteina. se on tämän pään kirous. saatan herätä yöllä joku kirkastunut idea silmäini edessä.

enkä mä tapaa ystäviäni tarpeeksi. haluaisin useammin tavata ihmisiä, jotka eivät odota multa mitään annettavaa. siis että tapaisin niitä ihmisiä, joille mun ei tarttisi jakaa mitään tai en olisi heihin minkäänlaisessa opetus- tai ammentamissuhteessa.

ja tänään tätä asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että isoäitien aura leijuu ympärilläni:
suurin osa tuntemistani ihmisistä huudahtavat vapaahetken tullen:


ihanaa, mun ei tartte tehdä mitään!

mä kiljahdan luonnostani pikemminkin että

ihanaa, mä voin tehdä mitä mä haluan!

ja siitä haluamisesta myöhemmin lisää.