heräsin eilen.

ala-asteen yksi parhaista kavereistani oli jakanut facebookissa kuvan, jossa piti juhlahepenet päällään käsissään omaa ekaluokan koulukuvaansa. kuvassa oli hyvin muistamani unisex-lapsi, tummansinisessä kauluspaidassa ja pilottilaseissa.

me olimme kaikki semmoisia. omassa kuvassani olen lappuhaalarinen, siilitukkainen, kauluspaitainen unisex-lapsi. vain aniharva meistä lopulta näytti ekaluokalla enemmän tytöltä tai pojalta. me olimme lapsia. itse halusin joka kesä leikkuuttaa tukkani siiliksi, koska pojat pikku pietarin pihassa tekivät niin.

varmaan taiteilimme tai kamppailimme hankalasti murrosiässä itsemme sinne tyttöjen puolelle, olimmehan kasvaneet lähinnä henkisinä olentoina tai mikä siisteintä, pelkkinä lapsina. muistan itse menneeni yläasteelle asti veljen vanhoissa kamppeissa ja vähän sinne päin kammattuna.

meistä tuli varmoja ja tasapainoisia aikuisia. naisia, kaiken lisäksi.

heräsin.

omat tyttäreni ovat ainakin ulkoisesti pirun selvästi tyttöjä, vaikka kamppailenkin joka päivä identiteettiä rajoittavia sukupuolirooleja vastaan. kaikki tytöt tuolla kylillä ovat selvästi tyttöjä, kaikki pojat selvästi poikia.

miten tämä aika on meidän siihen ajanut? syytän mediaa, syytän hallitusta, syytän aurinkomyrskyjä! 70-luku takaisin!

nimittäin menivät panemaan markkinoille ne tyttöjen legotkin.