olen alkanut muisuttaa venähtänyttä ja väljähtänyttä kotiäitiä.

huomenna saa luottokampaajani tiamari tehdä taas kunnolla töitä palkkansa eteen, että karvahattuni alkaa muistuttaa jossain määrin ihmisen pääviritelmää.

kävin kerran kampaajalla hongkongissa. siis kaupungissa, ei halpistavaratalossa. ja kokemus oli ikimuistoinen.

valitsin oikein trendikkään näköisen paikan, vaikka kapisia katupartureitakin oli tarjolla murto-osahintaan. neidot ja tyttömäiset pojat - siis ne kampaajat - kerääntyivät jokolla ällistelemään pehmoisia vauvankiharoitani ja kääntelivät ja vääntelivät karvojani epävarmojen näköisinä. kukaan ei osannut enklanninkieltä. lopulta eräs kaivoi esiin aasialaisen muotilehden ja osoitteli pontevasti kuvaa, jossa oli pitkätukkainen nainen ja hoki: "tsäpän, tsäpän". hoksasin, että juu, japanilainenhan se siinä. mutta kampaajapa tarkoittin, että leikkaa mulle sellaisen, kun siinä sillä naisella. tosin ihmettelin vähän, sillä kuvassa olevalla naisella oli tukkaa puoli metriä pidemmästi kuin mulla.

sitten toisella puolella kampaamoa seisoi pitkä rivi miehiä, joiden tehtävänä oli pestä mun pää ja hieroa hartiat ja hiukset. mikäs siinä. ei sellaista hellyyttä jaeta suomen kähertämöissä.

sitten leikattiin, mutta vähän ja varovasti.

sitten uudelleen pesuun ja hierontaan. ja vielä takaisin peilin eteen, jossa hiukset viimeisteli yksi odottelevista viimeistelijöistä.

kävin ainakin viiden ihmisen käsittelyssä vain yhden hiustenleikkuun takia. eipä ole hongkongissa työttömiä.