yöt ovat ihmeellistä aikaa. viime yön puolihorteessa sain itseni vakuuttunseksi siitä, että olen keksinyt sananmuunnoksen, josta on pakko kirjoittaa tänne. aamulla olin kyllä vähän eri mieltä, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin.

lapsukainen kuuntelee ja laulaa mielellään kansanlaulua, jossa seikkailevat kettu ja korppi. ensin kettu uskottelee juustoa suussa pitävälle korpille haluavansa kuulla korpin kaunista laulua. korppi uskoo ja rääkäisee ja juusto putoaa ketulle. lopussa kettu sitten vielä nöyryyttää korppia huutelemalla

sukus kehno, kelvoton on laulajaks.

ja tätä minä en pysty millään saamaan suutani muodostamaan. suustani ei millään tule sanoja kehno, kelvoton. ehkä se on tuo sisältö, noin vain ei voi laulaa tytärlapselle, jonka molempien puolten suvut ovat nimenomaan laulajasukuja.

suustani tulee aina kelpo, kehnoton.

aika hyvä sananmuunnos, siis. ei tuhma. mutta kääntää päälleen sisällön.

ja juu, aamulla huomasin senkin, että eihän se edes ole mikään sananmuunnos.

mistä tässäkin nyt oikein oli kyse?