minä pelkään hammaslääkäriä. tai siis en sitä ihmistä vaan sitä, mitä se henkilö tekee mulle.

tänään kävin oman kunnan pikkuhampilääkärillä. siellä on kaksi oikein mukavaa naista, joilla ei ole koskaan mihinkään kiire.

paitsi että just kun on suunsa saanut auki, onkin jo valmista.

ja aina pääsee, suunnilleen kuukaudessa hoitoon.

tänään sain kauhukohtauksen, kun uhkasivat  poistaa värjäytymää ultraäänellä. sain suostuteltua ja kumisella suristimella poistivat.

muistin yhden elämäni kivuliaimpia kokemuksia, jossa suuhygienisti yths:llä yritti yrittämistä päästyäänkin poistaa noita pieniä mustia kohtia, joita hampaisiini joskus tulee. yritti ja yritti, vaikka minä tuskasta karjuin. tiedän vallan hyvin, että nuo värjäytymät eivät ole mitään hammaskiveä, mihin tuota ultraäänikatuporaa tarvitaan. nämä lähtevät sellaisella pienellä kumisella tölpöllä oitis, ilman kipua ja tuskaa. ei lähde ultraääniporalla.
yritinkin selostaa vedet silmissä ythsin perkeleelle, että kumitölpöllä lähtee kumitölpöllä lähtee!!!.
mutta tämä ei uskonut. jyräsi ja jyräsi. sanoi, että ei lähde kumilla. ei lähde.
kunnes lopulta - ehkä tunnin päästä - joutui ottamaan sen kumisen töppelön, ja kas: kidutus loppui ja hampaat valkaistuivat.

toisen kerran, samalla liukuhihnalla olin porattavana. vaadin puudutuksen. sain. mutta tohtorska ei odottanut aineen vaikutuksen alkamista ja alkoi suoraan jyrätä kalustooni reikää. huusin, koska sattui. laittoi lisää puudustusta ja sama uudelleen. nainen katsoi minua tympääntyneenä kuin kiukkuavaa lasta ja kysyi hyvin alentavasti: oletko varma, että sinuun sattuu vai luuletko, että sinuun sattuu. ja kyllä muuten sattui. vaan ei kauaa. puudutusaine alkoi kohta vaikuttaa...

reikiä oli onneksi nolla. tänään. ja pääsin vartissa lähtemään.