en usein kirjoita ruuasta, vaikka aihe onkin ihan tärkeä mulle.

en syö mitään lihaa ja olen muutenkin aika valikoiva. en makujen vaan laadun suhteen.

kalaa syön ja mielelläni. olen päättänyt pelastaa itämeren ja ostan aina kuin vain mahdollista vapaana kasvanutta kotimaista kalaa. kassikalat olen jättänyt viime aikoina pääosin puotiin.

viime viikolla sattui hauska tapaus, kun menin taas kitisemään lähimpänä sijaitsevalle suunnilleen säädylliselle kalatiskille inisemään sitä vapaata kotimaista kalaani.

usein olen saanut myyjiltä suoran närkästynyttä palvelua pyyntööni. tyyliin: älä inise, kala ku kala. ja onhan niillä siellä kaiken maailman tonnikalat, pangasiukset ja puna-ahvenet rivissä. nyt myyjätär suorastaan innostui, sillä tarjolla oli kotimaista villiä merilohta. hän osoitti pihdeillään harmahtavaa epämääräisennäköistä latuskaa filettä komean oranssinpunaisten tiivislihaisten ja pullervoisten lohifileiden välissä; punasävyä korostavien lamppujen alla tuo kotomaanelävä oli hyvinkin rumaa kalaa.  lienen näyttänyt aika epäröivältä, kun kysyin, miksi se näyttää noin surulliselta.

myyjätär selosti pitkään ja hartaasti, että villiä kalaa ei ole syötetty porkkanalla, katkaravuilla ja väriaineilla, siksi se on tuommoista.

uppos.

kala oli muuten jumalattoman hyvää ja rakenne oli ihan muuta kuin norjalaisen kassilohen.

ja kilohinta oli halvempi. uskoisko!?