nyt avaudun.

mulle aika usein eri ihmiset valittelevat että voi voi kun on niin raskasta, kun on ollut paljon töitä, että on joutunut käymään töissä jopa lauantaina tai joskus illallakin. tai että tämä tai tuo on tekemättä siksi.

mun on kyllä sanottava, että mä en pysty mitenkään kauheesti samastumaan tähän.

en mä epäile, etteikö se olisi rasittavaa ja ärsyttävää käydä töissä kahdeksasta neljään, ei minusta siihen varmaan olisi. mutta suuri osa maailman ihmisistä nyt kumminkin joutuu silleen käymään. (ja suuriN osa maailman ihmisistä varmaan enemmänkin, kun kiinalaisia on niin paljon.)

kun tämä joku jolle olis kiva valittaa, on töissä 24/7. tämä työ ei jätä mua rauhaan yöllä, ei päivällä, ei lomalla, ei kännissä, ei milloinkaan, ei ikinä.

mä teen taatusti töitä ihan koko ajan. vaikka en olisikaan fyysisesti missään erityisellä työpaikalla. mä olen työpaikalla aina. eikä mun työni tunne sunnuntaita, ei vapunaattoa, ei äitienpäivää eikä nollauskänniä.

ainoastaan yhden tilanteen muistan, jossa työ on loppunut. kokonaan loppunut. se oli silloin, kun suurin aarteeni keikkui tämän- ja tuonpuoleisen rajamaastossa.