olen käynyt kutomassa naapurikunnan kudonta-asemalla. mattojahan minä vaan, tällä kertaa.

nautin suunnattomasti riemukkaasta tunnelmasta, jonka käsin tekeminen ja sen lomassa rupattelu saa aikaan. voi sitä naurunremakan määrää.

käsityöasema on naisten valtakunta. hyvällä tavalla. vihaan naisenergiaa, naisproggiksia ja melkein kaikkea, jossa on etuliite nais-. niissä asioissa on liian usein mukana peruste naiseudessa. se ei ole hyvä asia.

kutomassa käy kaikenlaisia naisia, mutta pääasiassa yli 50-vuotiaita. luultavasti siksi, että heillä on aikaa. mutta jostain syystä kutomassa ei käy tylsiä ja elämäänsä kyllästyneitä käppyräisiä naisia, vaan hersyviä ja elämänmakuisia. tai sitten illuusio johtuu siitä, että kaikki saapuvat paikalle omasta halustaan, eroon kodin melskeestä ja ukkokullan komennuspiiristä. kudonnan lomassa jutellaan lapsista ja lapsenlapsista ja sairauksista ja kaikesta. omista asioista. elämästä.

eilen eräälle rouvalle soitti hänen miehensä: missä on mun käsineet?

kahvia ryystetään aamupäivällä ja iltapäivällä suuren pöydän ympärillä ja aina jollakulla on olllut aikaa leipoa vehnästäkin.

eilen istuin pöydässä, kun eräs oikein hauska rouva alkoi kertoa vasta tapahtuneesta 3-viikkoisen lapsenlapsensa kuolemasta. hiljaa ja rauhallisesti, hyväksyneesti.

minä aloin itkeä vuolaasti. ja minut tuntevat tietävät, että en itke ihan helposti.

jotenkin oli turvallista ja elämänmakuista. ja sitten käytiin taas töihin.