tässä kirjoituksessa ei ole mitään merkittävää punaista lankaa. tahi juonta. eli sanomaa.

ilokseni palannut tosikko kirjoitti oopperasta. ei siis kirjoittanut ilokseni oopperasta vaan palasi ilokseni.

ja minä innostuin muistelemaan lapsuuttani vanhan oopperan esiintyjälämpiössä. kävin katsomassa lähes kaikki oopperat, kunkin ainakin kaksi kertaa.

en ikinä unohda vanhan oopperan - nykyisen aleksanterin teatterin - tuoksua. se on joku hartsin ja kuivan heinän sekoitus, joku suloinen ja vähän ummehtuneen pölyinen aistimus. en unohda punaisen plyyshin kosketusta, kullan kimallusta, katon pikku kerubeja ja kattokruunun satoja lamppuja. salia, joka tuntui valtavalta. sitä, kuinka fiinit ja vähän kopeat, uniformupukuiset vahtimestarit sulkivat katsomon pikkuovet yksitellen ja esitys saattoi alkaa. enkä unohda orkesterimontusta kuuluvaa virityskakofoniaa. enkä sitä, kuinka muistan sellistien naputtaneen jousillaan aplodien sijasta, kun kapellimestarin pää ilmestyi montun reunalle.

mutta laulut olen unohtanut.

pääsin aina väliajalla esiintyjälämpiöön. siellä näin läheltä puvut ja meikit, kimaltavat korut. niin ja tietenkin esiintyjät. esiintyjässä on aina erityistä magiaa. minua ei huomannut kukaan. joivat kahvia ja vettä, söivät sämpylän ja naureskelivat. huumori oli hurttia, tietenkin.

muistan, kun pikku prinssi -balettia esitettiin suunnilleen, kun olin kymmenvuotias. ja päähenkilöä esitti vuoroilloin kaksi suunnilleen ikäistäni poikalasta. poikabalettilaista. rakastin heitä kumpaakin. näin heidät molemmat monessa esityksessä. ja kerran esiintyjälämpiössä.

punainen viiva oli minulle erityisen rakas. unelmoin aina pääseväni joksikuksi noista ihanista lapsisolisteista, joiden varpaat ja posket olivat meikatut punerviksi, esittämään palelemista. kai minä silloin päätin, että oopperassa vielä joskus solisteeraan. ja niinkuin solisteerasinkin, sittemmin. ja ehkä se oli se punaisen viivan vestmanviiki, joka minut kansanmusiikin pariin sitten ajoi?

pateettisuus on kivaa.