olen havainnoinut itsessäni erikoisen piirteen konsertin jälkimainingeissa.

koko jutun voisi kuitata sillä, että olen vain väsynyt. mutta kun en edes ole; olen saanut virkistävää voimaa - tai sitten hybris ei ole vieläkään laantunut.

olen ollut epätavallisen herkkänahkainen. tulkitsen arvosteluksi kaikenlaiset pienet asiat, jotka vain voi arvosteluksi tulkita. haukuiksi.

tämä alkoi jo konserttia seuraavana aamuna, kun kyytiläinen puisteli autonpenkiltä lapsen murustelemia keksejä. (anteeksi). ja jatkui sillä, kun eräs tuttu vertasi ensembleäni erääseen hyvien harrastajien muodostamaan naiskuoroon. yhä vaan tämä jatkuu: vuokraisäntä huomautti aamutuimaan tavastani laittaa energiajätteeseen jotain ruuanjämiä (silloin, kun komposti on täynnä tai joku ladakuskin inhottava lihajaloste on mädäntynyt pakkaukseesa). (tiedän, että teen väärin, syy on omani ja täysin ansaitsen pahemmatkin huomautukset. terveisin omatunto.)

osaan olla sanomatta mitään tähän kokemaani kamalaan arvosteluun, mutta tunnen oloni epämukavaksi pitkään. epämukavaksi samalla tavalla, kuin liian tiukkoja housuja jalassa pitäessä. tai silloin, kun situttaa reiättömästä paikasta, kuten karjalainen isomummoni tapasi kuulemma sanoa.

(sana arvostelu on muuten aika hauska. siinähän on ensin sana arvo, joka viittaa tietenkin omassa mielessäni joihinkin yleisiin arvoihin. arvostella. arvostella. arvostella. ihan turhaa hommaa.)

Parempi, että pysyttelen kotona vaan.