tänään olin kotiin päästyäni niin väsynyt, että vähään aikaan en ole ollutkaan.

miten voi niin monet asiat mennä käteen?

viime yönä en nukkunut kuin pari tuntia, kun tekemättömät työt  ja ahdistavat ihmiset alkoivat kummitella. se ei ole tyypillistä minua. aamulla oli, kuin en olisi nukkunut lainkaan. ajoin silmät ristissä akatemialle.

kolme minuuttia ennen opetuksen alkua päiväkoti soitti, että tytärlaps on taas sairas. kuumetta ja itkua ja kiukkua. ladakuski haki myöhemmin sen pois sieltä ja ajoi suoraan terveyskeskukseen, jossa lapsesta ei löydetty vikaa. epäiltiin, että männynnänny vatsatauti se vielä.

ja minä yläpystyä hyppäämään loppupäiväksi.

sitten sain kuin sainkin opetettua. autonavaimet hävisivät. päätä kuumotti jo.

menin kollegan kanssa palaveraamaan vain kertoakseni, että hänen väikkäriinsä haluamansa 37 runolaulunuotinnosta eivät onnistu viikonlopuksi, tuskin enää edes tänä vuonna, ja kysyäkseni häneltä vaikeita kysymyksiä. kollega ei suostunut kuuntelemaan, että työhön menee noin 200 tuntia, kuten yritin hänelle tolkuttaa, ja että mulla olis omatkin työt tehtävänä. "katso sitten mulla on tässä tää". no kun ei onnistu. "katos tätä". ei onnistu "jos sitten vaikka ensi viikolla?" poistuin ahdistuneena ja vielä enemmillä töillä siunattuna.

kun autonavaimet löytyivät, ajoin toisen kollegan tohtorintutkinnon tarkastustilaisuuteen. tilaisuus oli onnistunut. ahdistuin lisää, kun tajusin ettei kukaan muutaman vuoden päästä takuulla keksi mun tutkinnostani mitään niin hienoa sanottavaa, enkä itsekään keksi. ja että en tajua hevon helvettiä siitä, mitä olen tekemässä.

koska tarkastustilaisuuden aikana muu perhe oli lääkärissä, kävin ihan övereillä. kun sitten kuulin, tilaisuudesta jo lähdettyäni, ettei mitään vaivaa löytynyt ja kuumelääke piristi lasta kummasti, päätin pistäytyä messukeskuksessa kädentaitomessuilla.

sitten sattui päivän ainoa kohokohta. messuille pääsi kaksi yhden hinnalla ja koska mulla ei ollut kahta, menin ovelle kyselemään yksinäisennäköisiltä ihmisiltä, tulisiko joku minun kahdekseni. kaikki katsoivat epäileväisinä, mutta minä en halunnut maksaa lystistä viittätoista euroa. yksi iloisennäköinen nainen oli jo poispäin menossa, mutta pysähtyi ja sanoi: "odotas, mulla on tässä mun tyttären vapaalippu, se ei päässytkään tulemaan."

pääsin ilmaiseksi siis sisuksiin ja voi mikä pettymys odottikaan. samat kauppiaat kuin aina ja kaikkialla. ei mitään minulle. ei uutuuksia. ei herkkuja. ei yllätyksiä - suurien odotusten jälkeinen pettymys.

yritin ostaa ruokaa pikaruokakojuista, sillä syöminen oli jäänyt kuumottavan kollegapalaverin jalkoihin. mutta kaikkien kojujen kaikissa einehissä oli lihaa ja sitähän minä en syö.

ajoin nälkäisenä kotiin, jossa odotti kaaos, jonka tiesinkin odottavan. paitsi kalpeaa kiukkuavaa lasta, tiesin odottaa tyhjää jääkaappia ja keskeneräisen keittiöremontin tuomaa kroonista kestoräjähdystä. söin rakettispakettia ketsupin kera. ladakuski lähti töihin.

tytärlaps ei suostunut ajoissa nukkumaan, koska oli nukkunut päivällä jotain viisi tuntia.

sain meilin, jossa minua syyttä suotta haukuttiin siitä, että olisin muka alatyylisesti haukkunut ihmisten töitä hesarin käsityöäänestyksessä. syytteet olivat tietenkin perättömiä. en ole niin mauton.

ja nyt olen tässä. kirjoitin ylipitkän rykäyksen tänne ja yritän käydä kohta unille. jotka eivät onnistu. onneksi huomenna on lauantai, enkä taaskaan pääse omaan ainoaan harrastukseeni, koska laps on sairas ja ladakuski töissä.

voiko näin väsynyt ihminen olla?