vaikka kalapuikkojuttu sai mut pitämään suunnilleen kaikkia ihmisiä ihan hulluina, on maailmassa vielä toivoa. ainakin tämänpäiväisen lämmittävän tapahtuman vuoksi.

käyn aika usein tytärlapsen kanssa syömässä porvoolaisessa, itseään muita vähän parempana pitävässä, espanjalaishenkisessä ketjuravintolassa. ei ihan halvassa, mutta siellä on hyvä tarjonta lapsille. ja aikuisille. ja kunnon annokset.

viereisessä pöydässä istui kolme epätavallisuudessaan vähän huonosti ympäristöön istuvaa tyyppiä: kolme isokokoista, finnipäistä teinipoikaa, perusjätkää, ehkä noin 16-vuotiaita.

pojat söivät hyvät ateriat jälkiruokineen päivineen ja kiittelivät tarjoilijalle ruokia vuolaasti ja kohteliaasti. keskenään jätkät puhelivat kuin sen ikäisten häiskien kuvittelenkin keskenään murahtelevan. en kylläkään kuullut kovin hyvin. enkä sen enempää kyllä yrittänytkään kuunnella.

pojat lähtivät ennen kuin tytärlapsen kanssa ehdimme saada ruokamme. yksi hyypiöistä sanoi toisille hyväksyvän nyökkäilyn säestyksellä suunnilleen näin:

kiva oli tällee käydä kaveriporukassa. mä oon aina lateksillekin sanonu, että mentäis joskus, mutta se väittää, ettei sillä oo rahaa. on sillä rahaa. se vaan ostaa jotain pelejä tai..

ja sitten lähtivät löysät housut maata viistäen.