vastaanotin eilen kulkuluvat uuteen musiikkitaloon. siihen musiikkitaloon.

ajattelin etukäteen, että makasiinit olisi ollut syytä säästää. kaupunki tarvitsee semmoista tilaa. mutta toisaalta olin varma, ettei semmoisen hippipesäkkeen anneta kuitenkaan kauaa kaupungin keskustassa rehottaa, joten tilalle olisi tullut jotain muuta. jotain... vähemmän luovaa.

menimme pienellä porukalla eilen seikkailulle taloon. käsitykseni mukaan opetan siellä syksyllä ja jotenkin tuntui juhlalliselta käydä vielä suljetussa talossa katselemassa paikkoja ja maisemia. jotenkin se oli hienoa. me olemme ensimmäisiä, jotka talon saavat käyttöönsä ja toivottavasti jonain päivänä talo henkii samanlaista hiljaista arvokkuutta kuin sibelius-akatemia rautatiekadulla - se, josta kaikki alkoi. voi olla, että siban torni alkaa henkiä ajan myötä lähinnä kotikutoista nukkavieruutta, mutta ihmiset tekevät talosta talon.

minussa on sellainen outo piirre, että tunnen hiljaista haltoitumista tällaisten asioiden edessä. jotain juhlallista on historiallaisissa tapahtumissa, paikoissa ja tilanteissa. muistan ikuisesti, kuinka ensimmäistä kertaa nousin sibiksen suhteetoman jyrkkiä portaita talon opiskelijana, vasta/jo 18-vuotiaana. tuskin kuiskata uskalsin, kun oli niin juhlallista. tai sitten vain pelkäsin niin pirusti.

samaa juhlallisuutta tunsin myös eilen, kun ylipoiston edessä vastaan asteli vasta promovoitu perin mustahipiäinen mies, frakki päällä ja kukat sylissä. ja valtava kirjava joukkue leveästi hymyileviä ystäviä perässään.

jotenkin se arvokkuus ja juhlallisuus ja siirtyminen sukupolvien ketjun jatkeeksi kohottaa.

outo piirre.