ikisuosikkini ap sarjanto on runoillut biisissään kuolemattoman kysymyksen


miks virheet viattomat menneen tuottaa häpeää?


just tämän kysymyksen minäkin haluan esittää.

kukaan - tai ainakaan moni - ei taatusti muista niitä muutamia, eniten itseäni punastuttavia tapauksia, joita elämäni varrelle on sattunut. tilanteita, joissa olen möläyttänyt jotain tyhmää tai joutunut hölmöön asemaan. ihan omaa syytäni ne ovat kaikki, mutta joku toinen henkilö niissä kaikissa on toiminut vähintäänkin rikostoverina.

aion paljastaa nyt nolojen tilanteiden top-kolmoseni. ihan vain siitä syystä, että niiden muistaminen nolostuttaa minua aina. toivon, että joku huudahtaa että ei tuo vielä mitään! ja paljastaa oman nolotrionsa. tai ainakin sanoo, että ei noita kukaan enää edes muista. ainakin toivon, että paljastaminen lopettaa sen tyhmän tunteen, joka tulee kun ajatuksissaan tilanteeseen palaa. ja minähän palaan. ja palaan. ja palaan.

omasta mielestäni tässä olisi ihan meemiksi, mutta ketään ei voi haastaa paljastamaan omia punastumistuokioitaan. paitsi jos bloggaavat toverit haluatte, kertokaa nyt, etten ole ainoa.

tässä on kuumottava listani. valinta on vaikea, sillä nolostuttavia hetkiä riittää. luulin, että vanhimmat olisivat helpompia kuin tuoreemmat, mutta se oli ihan luuloa.

3.

seitsemännellä luokalla olin ihan lätkässä yhteen hiippariin. tai olin mä lätkässä varmaan kymmeneen hiippariin, aina yhtä epätoivoisesti ja tiesin itsekin, että mitään ei koskaan tapahtuisi kuitenkaan. kerran lavonen pakotti minut puhelinkoppiin, naputteli lätkäyskohteeni puhelinnumeron ja kun hänen äitinsä vastasi, lavonen työnsi luurin minulle ja liukeni paikalta. ja hyvin kasvatettu kun olin, minun oli sanottava puhelimeen jotain. pyysin tätä pertsaa puhelimeen ja kuumeisesti yritin miettiä, miten selviäisin. pyysin sitten yhden toisen hiipparin puhelinnumeroa, jota tällä ei ollut. siinä kaikki. hehkuu yhä.

2.

tämä on ihan hirveetä. kerran olin tilanteessa, jossa minut yllytettiin rennossa yhteydessä arvioimaan tiettyjä historian henkilöitä. arvostelin sitten sujuvasti yhtä. ihmettelin, kun vähän ajan päästä tilanteesta lähti yksi vanhempi naisihminen itkien ja niiskuttaen. myöhemmin minulle kerrottiin, että olin seikkaperäisesti arvioinut naisen isää. tämä tapaus voisi olla ykkönen, ellei ykkönen olisi jotenkin vielä pahempi.

1.

olin viimeisinä teinivuosinani kerran ihmeellisessä tilanteessa. mähän en tiennyt humppahommista silloin yhtään mitään. yhdet vanhemmat nuorukaiset houkuttelivat minut vähän ex tempore laulamaan tanssibändinsä yhdelle keikalle. yritin kieltäytyä, kiemurtelin ja estelin, mutta miekkosten ylivoima ja vakuuttelu saivat jotenkin minut sekoamaan sanoissani ja lupaamaan lähteä. en muista, sainko mitään keikkakansiota tai mitään biisilistaa, mutta aikaa ei ainakaan ollut treenata kuin ihan hetkonen. miekkoset tosin todistelivat, että kyllä mä pärjään ja että tää menee ihan tosta vaan. taisin vähän uskoa. no ei se sitten mennyt ja olin ihan kuutamolla: kaikki biisit olivat enemmän tai vähemmän vieraita, tunsin niistä korkeintaan kertsit. onneksi yleisöä oli vähän, mutta humalapäissään lauloivat sitten oi odessat , kun minä en osannut. huh huh, mikä tapaus!

 

mikä ihme siinä onkin, että noin tyhmät jutut nolottavat hamaan hautaan asti. just niinkuin ap kysyy:
miks virheet viattomat menneen tuottaa häpeää?