mä en ikinä - edes nuorena - ole ollut kiiinnostunut norkoilemaan keikkojen jälkeen bäkkärillä. siis muiden kuin omien keikkojeni. tarkoitan niinkuin nähdäkseni artistin ja saadakseni vaihtaa muutaman sanan.

eilen tein jotain kummallista, tavoistani poikkeavaa ja outoa, ensimmäistä kertaa elämässäni:
menin keikan jälkeen kohisevan kellariin norkoilemaan muutamaa sanaa dave lindholmilta.

luitte oikein, dave lindholm oli keikalla meidän kirkonkylällä. uuh.

ja luitten oikein senkin, että menin sinne bäkkärille. henkilökunta suorastaan rohkaisi kipittämään kellariin bratwurstien perässä. olin ainoa rohkea. menin kellariin ujona kuin teinityttö ja vavisevana kuin haavanlehti, jos tällaisesta pönäkästä tädistä voi sellaista vertausta käyttää.

dave oli makee ja eniten mua huvitti se, että ukkeli tuntui olevan jossain ihan pöndellä, niinkuin suunnilleen ulkavaruudessa, kun oli 80 kilometrin päässä stadista. kun sanoin käyväni joskus stadissa jotain keikkoja tsiigaamassa, ukkeli näytti hyvin hämmästyneeltä. ihan kuin joku kävisi keikalla suunnilleen marsista.

niin. keikkakin oli hyvä, joiltain osin jopa loistava.

illan hassuin episodi oli se, että tulin töistä neljän jälkeen, söin hyvin ladakuskin herkkuruokaa, join pari (?) lasia viiniä. ladakuski kerkisi vetää työhaalarit niskaan ja lähteä tallille foordia rassaamaan. kun hän pääsi alakertaan, muistin keikan olevan tunnin päästä. ja ei kun pakkelia naamaan ja taksilla kylille. autoilu ei enää tullut kysymykseen. ladakuski jäi tytärlapsen kanssa kotio.

mutta se on sanottava, että kyllä kuulkaa rokkia soitetaan aika kovaa. se on niinkuin rokin konventio, tiedän, eikä isokynä ole mikään luutun kanssa parvekkeen alla huhuileva trubaduuri.
jos sitten musiikki soikin liian kovalla, on perinteinen keino helpottaa oloaan siirtyminen siitä kaapin edestä viisi metriä kauemmaksi.