mä elän turvallista elämää. ainakaan mä en koskaan pelkää mitään. ainakaan mitään kovin konkreettista. joskus sairautta ja tyhmyyttä ja yksisilmäisyyttä.

mutta muistelin vasta tilannetta, jossa tunsin olevani todella turvassa.

se ei ollut se kerta, kun satuin budapestissa keskellä yötä sivukadulle, jossa mies osoitti toista pyssyllä päähän.
(tämä on totta.)
eikä edes se kerta, kun menimme jatkoille ystävien luokse ja huomasimme, että asunnossa oli käynyt joku ja vienyt vain viinapullot.
(tämäkin on ihan totta. me ei siis aamusella huomattu, että viinat oli pulloista poissa, vaan yöllä, että pullot oli poissa ja soitettiin poliisille, joka otti asian ihan tosissaan, vaikkemme olisi uskoneet. no miettikää nyt: minä täällä moi, meiltä on viinat viety. poliisi totesi, että kämpässä oli käyty ja viinat oli viety.)

eikä. eikä. eikä.

mutta se oli se kerta, kun ladakuskin kanssa ajelimme keskellä yötä keikalta jonnekin. vantaalla, ylästön kulmilla, oli pimeässä yhtäkkiä poliisiauto tiellä poikittain ja hyvin kiireinen poliisimies tuli huitomaan meitä tien sivuun ja huusi: "ajakaa äkkiä tähän poliisiauton taakse suojaan, lähemmäs, lähemmäs".

polliisit siinä levittelivät piikkimattoja tielle ja sanoivat, että kohta sieltä tulee joku ja kovaa. että vaarallinen tyyppi.

ja olihan se noin yllättäen aika jännää. yhtä nopeasti kuin kaikki oli alkanutkin, kaikki myös loppui. poliisit keräsivät mattonsa hirveellä tohinalla ja hävisivät paikalta. huikkasivat lähtiessään, että se hullu kääntyi toiselle tielle.

tämä oli se hetki, jolloin tunsin olevani todella turvassa. poliisin suojassa.