jotenkin se on tosi outoa.

nimittäin se, että jotenkin sitä mielessään aina joskus fantasioi, että kun sopiva tilaisuus tulee, olis mahtavaa saada joku palkinto. siis sellainen vaan palkinto, joka anetaan ihan ilman mitään anomista ja kikkailua. siis sellainen, jonka joku arvostelukykyinen ihmisjoukkio jossain päättää yksilölle antaa.

sitä silleen miettii, että olis se mahtavaa kävellä nyt tuosta tonne ja olla ihan et häh ja kumartaa yleisölle ja pussailla niitä kivoja palkinnon myöntäneitä ihmisiä ja pönöttää lavalla kuin idiootti, niinkuin palkinnon saaneet ihmiset pönöttävät. ja ehkä vilkuttaa kavereille ja olla ihan onnensa huumassa ja jotenkin todella ylimaallisen onnellinen ja kurko ihminen. ja olla sitä seuraavat suunnilleen viiskyt vuotta, ennen kuin saa sitten jonkun toisen palkinnon. tai kuolee.

sitä fantsuilee joskus tuommoista ja näkee kaiken fiilareissaan kuin hidastetussa filmissä kun on kumminkin varma, ettei sitä palkintoa saa ikinä.

sitten kun käykin niin, että se ylempiarvoinen todellinen asiantuntijasihminen siellä sanookin fantsuilijan nimen niin ei tunnukaan yhtään miltään. on vaan silleen ihan et häh ja miettii, että pitääks mun nyt mennä tonne? menee sitten sinne ihan shokissa eikä tiedä ketä kättelis tai kelle moikkailis ja pussaisko tohtoria. ja meniskö sit poies sielt lavalta vai jäiskö jotain viel venaileen?  ja jää sitten pönöttämään sinne kuin joku idiootti. ja myöhemminkin, jälkikäteen sen viiskyt vuotta, on ihan et häh eikä ole yhtään sen onnellisempi tai kurkompi kuin ennenkään.