mä en ole koskaan oikein päässyt mukaan tähän fanittamiskulttuuriin.

olisin ollut just kohderyhmää, kun dingokuume oli tapissaan. jotenkin dingo oli musta ihan humpuukia ja nipa ihan nolo yritelmä.

yläasteella, kun muut fanittivat duranduraneita, maikköltsäksöneitä ja kotimaisista jotain bätmän ja ryydman -juttuja, minä kuuntelin röyhkää ja eppuja, vaikkakin eputkin oli mun mielestä vähän iisiä, vaikkakin aika kovasti salaa 1985 kopsahtikin. mutta fani en ollut oikeastaan kellekään. paitsi että ihastuin korviani myöten tokelaan, kun melrose kävi esiintymässä martinlaakson martinus-salin pihalla.

lukioaikaan mä enempikin olin jo suuntautunut tuonne kansanmusiikin ja world musicin suuntaan ja ei kai nyt tollaisessa porvarillisessa lukioporukassa sellaista ääneen voi sanoa. en siis virallisesti fanittanut ketään, kun muut ihannoivat sadea, madonnaa, pink floydia, stingiä ja brucea.

no. myöhemmin olen sitten ihaillut yksittäisiä karismoja, biisejä, riimejä ja oivalluksia. mutta en ketään henkilöitä ylitse muiden.

vaikka kai sitä voisi jo fanittamiseksi sanoa, kun yläasteella ollessani jompikumpi sisaruksistani oli kaveriltaan saanut kauko röyhkän nimmarin sutaistuna tyhjälle pankkikorttikuitille. siihen aikaan pankkikorttikuitit olivat niitä mankeloitavia lappusia, joissa oli sellainen kalkkeeripaperi, että kun päällemmäiseen kirjoitti, alempaan jäi kopio. mä sain jollain konstilla kinuttua sisarukseltani sen osan sitä kuittia, johon se kaukon nimmarin kopio oli jäänyt, ja säilytin sitä kopiota kalenterin virkaa tekevän lukuvuosioppaan välissä. ja se oli suurin aarteeni ja esittelin sitä kaikille kavereille. mutta eihän kukaan edes tiennyt, kuka oli kauko röyhkä!

lukuvuosiopasta sanoimme leikkisästi sukupuolioppaaksi.

myöhemmin lavonen tuli luokkakokouksessa sanomaan, että vähän me pidettiin sua urpona, kun sä kuuntelit jotain röyhkää. mutta v**ttu se röyhkä on kova!