selite: tähän kirjoituksenkyhäelmään antoi kimmokkeen eilinen puhelinkeskustelu armaan ystävän kanssa.

minulla on tovereita, jotka tarvitsevat tai tarvitsisivat ammattiauttajaa ongelmiensa setvimisessä.

minulla on tovereita, jotka eivät todellakaan tarvitse tai tarvitsisi ammattiauttajaa ongelmiensa setvimisessä.

kaupunkielämä on ihmeellistä. aina kun käyn tapaamassa ihmisiä isolla kirkolla, mieleeni juohtuu kysymys:

miksi kaikilla on niin vaikeaa?

kun siis mun nää niinku ihmissuhteet niinku?
ku niinku mun työ ja niinku haluuksmä tehä niinku tota vai tätä?
niinku mun äiti sanoi mulle, kun olin viis. et mä en vieläkään niinku.
mä olin eilen niinku ritun kaa punkulla ja se on niinku sitä että.
ja siis sitten kun pike sano penalle että siku on pikun kaa ja mitä mä niinku tässä?

ja kaikesta on tullut ihan mieletön vyyhti. ihan suhteettoman vaikeaa. ja kaikki käyvät terapiassa miettimässä, miksi on mitä.

eikä vain minun ystävilläni. tai muutamalla. vaan kaikilla.

nyt minä sanon teille, hyvät ihmiset:
elämä se on aika temppuilua. tähän kuuluu luonnollisena osana vaikeuksia, takaiskuja, paskoja fiiliksiä ja mutkittelua. se niinkuin kuuluu asiaan. aikuisuuteen mennessä on selvitettävä itselleen, mitä mieltä on tästä koko hommasta, elämästä, vanhemmistaan, itsestään, elämänmenosta ja muiden arvostelusta ja arvostelemisesta.

huolestuttavamman muodon tästä veti keskusteluun ystävä. hän kun kertoi, että normaali teini-ikäisten kiukuttelu ja elämäntuskakin on nykyään medikalisoitu. teini-ikä on ongelma. se on ongelma, johon aletaan hakea apua terapeutilta ja ongelma hoidetaan pois päiviltä. eikö normaali teiniangsti ole ihan normaali osa kasvua, jona aikana olisi tarkoitus oppia jotain siitä, kuinka kohdataan niitä paskoja fiiliksiä ja epävarmuuden tunnetta? varmaan terapeutti voi siinä auttaa, mutta eivätkö ihmiset osaa enää mitään itse? ja mitä tapahtuu sitten, kun kaikkiin ongelmiin keskusteluapu löytyy ammattilaisesta, ei kanssaihmisistä lainkaan? tarkoitan nyt kaikkiin, enkä niihin tosipropleemeihin.

samoin parisuhdeongelmat on medikalisoitu. ne ovat kuin sairaus, joka voidaan pariterapiassa hoitaa. sen sijaan, että keskusteltaisiin kaksin ja ehkä ystävien kanssa.

tiedän. olen kärkevä. mutta välillä tuntuu, että tässä vaikeassa elämäntilanteessamme ja ongelmien ulkopuolista ratkaisijaa etsiessämme unohtuvat ne oikeat isot ongelmat, mielenterveyden jutskat ja jokelat.

mutku kaikki on taas niinku niin vaikeeta niinku.

vai onko se vain tapa puhua?