tytärlapsella on uhmaikä. nyt jo kotonakin, ei vain päiväkodissa. halleluujaa.

siitä ja muutenkin (terve vaan, tapsa) saan aihetta kiittää tosi hienosta konsertista, joka eilen tuli radiosta. oulaisten nuorisokuoro esitti juhlakonsertissaan kaikenlaista kotimaista musiikkia hyvällä asenteella ja mukanapa oli minunkin kappaleeni! mikä suuri kunnia!

esittivät kehtolaulun, joka tein aikanaan naiskuoroliiton sävellyskilpaan ja tulin jopa palkituksi. mutta miten esittivätkin!? melkein kuin olisin itse ollut puikoissa. kerrankin joku oli lukenut ajatukseni partituurin rivien välistä ja tajusi, mitä olen säveltänyt. se ei nimittäin aina ole ollut niin sanottua. kiitos johtajan, tirilän tapsan. ja tietenkin hienon kuoron. eivät ne turhaan suitsutusta maailmalla saa osakseen, nämä nuoret.

taisinpa suolaisen tipan tirauttaa kunniakseen.

sain sitten ihan muusta syystä, en siis tuon konsertin vuoksi (terve vaan, tapsa II), päähäni pohtia taas tätä suomen kielen ihmeellisyyttä. tämä on kiintoisa kysymys.

nyt on niin, että joululauluaika alkaa taas. ainakin harjoittelupuolella. tai on jo alkanutkin. esimerkit sieltä.

kun se nyt vaan on semmoinen homma, että suomen kielellä laulaettaessa on pakko venytellä vokaaleja niin, että sanoista tulee sitten jotain  muuta. siis tarkoitan tätä oi sää riemuisa -ilmiötä.

ei ole kovin kaunista laulaa kaikkia niitä kohtia, joissa vokaali muuttaa sanan merkityksen toiseksi, synkooppeina tai tauollisina. jos laulais kirkkokonsertissa vaikka tuon oi sä riemuisan niin, että sä-sanan jälkeen tulisi tauko tai tauontapainenkaan, se pilaisi koko vokaalilinjan tai vähintään viis mummoa tulisi sanomaan, että ei sitä noin lauleta.

mun suosikkini on tapaus, jossa kuorostani lähti yksi ihminen ovet paukkuen, kun en antanut yhden yksilön laulaa sua rakaastan jeesus (synkooppi kohdassa rakastan), vaan vaadin kaikkia laulamaan melodian fraasin mukaan sua raakastan.

mutta myönnettäköön, että kysymys on visainen. nykyinen popmusiikin ideaalihan jakaa kaikki sanat sanapainojen ja vokaalin soinnin mukaan, mikä tietenkin on kielikorvalle kivaa. mutta sitten kun sitä käytäntöä yrittää siirtää muihin musiikinlajeihin, ei se olekaan enää kivaa. ja popin käytäntöön korvamme on kai jotenkin tottunut.

kansanmuusikkona asia ei häiritse minua ollenkaan. perinteisissä laulutyyleissä on ollut tyylinmukaista laulaa nimenomaan vokaaleja venyttäen tai käytäntöä tarkoituksella vaihdellen. vaikkapa nyt rekilaulusäkeessä tämä on tyypillistä, synkooppi on suorastaan kielletty. ja tietyt joululaulut ja jotkut muutkin laitan ihan suosiolla tähän perinteiset laulutyylit -kategoriaan. ja voihan sitä aina palauttaa mieleensä sen, että populaarimusiikki on työntänyt tämän vokaalienkuuntelumyrkyn sieluihimme.

uudemmat ja popimmat on sitten eri juttu ja niissä voi miettiä kaksi kertaa, mitä vokaaleilleen tekee. ja saahan sitä laulaa tietenkin ihan miten halajaa ja on sitä olemassa tapauksia, joissa ehkä kannattaa miettiä, voisko asialle tehdä jotain. kulkevi kyylän katua.

mutta jos ryhtyy säännönmukaisesti välttämään sua raakastan jeesusta, siitä tulee kyllä melko nykivää laulamista. ja alkaa häiritä vokaalilinjaa kerrassaan. ja kuulostaa huvittavalta. ja.

kansanmusiikin osastolle tulee vähän väliä kirjeitä, joissa joku ihmettelee isoin kirjaimin ja yhdyssanavirhein tätä asiaa, että

EIKÖ SIELLÄ OPETETA VOKAALIEN LAULAMISTA KUN KAIKKI LAULAVAT VÄÄRIN NIITÄ. MIHIN TÄMÄ MAAILMA ON MENOSSA, KUN RADIOSSAIN LAULETAAN ETTÄ RAAKASTAN SUUUA. JA ETTEKÖ TE ITSE OSAA NIITÄ SIELLÄ SIBELIUS AKATEMIASSA KUN TUOLLA TAVALLA LAULETAAN IHAN JATKUVASTI VAAN. VOISITTEKO NYT ALKAA OPETTAMAAN, NIINKUN MINÄ SANON, ELI OIKEIN, TÄTÄ LAULAMISTA, KUN NE VOKAALIT NIIN SÄRKEE KORVIA. EI SAA LAULAA ETTÄ OLEN HEILASTANI EE-RO-TETTU, KYLLÄ PITÄISI TAVUTTAA ETTÄ E-ROO-TETTU. NIIN. JA VÄHÄN ÄKKIÄ.