luin kolumnin.

kuulin radiosta jonkun toisen kolumnistin tiivistävän eriarvoistumisen suunnilleen niin, että hyväosaisten lapset leikkivät tyytyväisinä päiväkodin pihassa kokovartalogoretexissa kun jotkut palelevat riipin raapin päälle saaduissa tamineissa.

mun lapsillani on kokovartalogoretexit ja myönnän auliisti, että vaikka välillä raha-asiat eivät ole ihan parhaalla mallilla tällaisessa freelancerperheessä, olemme silti oikein hyväosaisia.

mä mietin tätä itse asiassa tosi usein.

mulla on nimittäin sellainen ongelma, että mä tapaan arjessa vain näitä parempiosaisia lapsiperheitä. jos jumppaan menee neljä tyttöä ja kuvikseen viisi, on niillä just asiat ihan okei, kun se iloiten onnistuu.

tai ehkä mä tapaan muitakin, mutta en näe. joka tapauksessa ihmiset joiden kanssa ihan oikeasti vietän sosiaalista elämää on enempi näitä lapsistaan ja itsestään huolta pitäviä ja siinä mielessä edes tyydyttävästi toimeen tulevia. enkä tarkoita nyt vain materiaalista toimeentuloa, tarkoitan myös henkisesti toimeen tulemista.

näenhän mä tuolla kylillä kaikenlaista. mutta sitä en näe, mitä sinertävinä välkkyvien ikkunoiden takana järven toisella puolella tapahtuu. periaatteessa siellä on kaikki hyvin. kun en kerran tiedä.

sitten kuulen tuolla kylillä kerrottavan kaikenlaista. siitä ja tästä. ja arvelen itsekin.

mutta kuinka voisin mennä jollekin naapurille mennä sanomaan, että ota tästä keitto ja syötä kerrankin lapses. niillähän saattaa oikeasti olla sitä keittoa itselläänkin, vaikka arvelisin mitenkä. jos kysyisin, kuka kertoisi?

tässä kirjoituksessani ei ole päätä eikä häntää. tämä onkin hämmentyneen naapurin, kaverin äidin, kyläläisen, tutun, kanssapöllöilijän ihmettelyä, että kuinka tässä voisi toisen ihokkaansa nyt toverilleen antaa? asioihin tarttuminen tuntuu vaikealta ja tungettelevalta, varsinkin kun ei ihan oikeasti tiedä, missä ja kenen luona asiat hullusti ovat.

meidän kasviskeiton äärelle saa joku nälkäinen lapsi mielellään tulla, mutta miten se tänne erehtyisi?